Loppuja ja alkuja – viimeinen eskaripäivä ja muita merkkejä ajan kulumisesta

Mekko liimautuu hikiseen ihoon. On niin lämmin, että voisi kuvitella olevansa Italiassa keskikesällä. Mutta on toukokuun loppu Suomessa, meidät on vallannut niin lämmin ja kostea ilmamassa, ettei sellaisesta osannut vielä hieman yli kaksi viikkoa sitten haaveillakaan.

Eskarin ovella ilma hautoo kuumuuttaan, ja kun katsoo pihalle, ilma väreilee kuin aavikolla. Ovi on kiinni, eskariryhmä on vetäytynyt lepohetkelle, mutta pihan oven lasin taakse ilmestyvät oman pojan tutut kasvot. Hymyilevä suu, tummat tuikkivat tähtisilmät. 

Ovi aukeaa, sisällä odottaa tuttu lepohetkihämärä. Monta kertaa aiemminkin olen hakenut lapsen kesken lepohetken, sillä hän on ryhmästä ainoa joka haetaan kolmesti viikossa heti eskaripäivän jälkeen kotiin. Loppukeväästä lepohetket ovat jääneet, kun ryhmää on kuulemma ollut niin vaikeaa saada rauhoittumaan unille. 

Tänään lapset kuitenkin lepäävät, mutta oma lapseni tietää tottuneesti tulla yhdeltä ovelle. Kaikki on niin kuin ennenkin, eikä kuitenkaan ole. Tämä on vihoviimeinen eskaripäivä, tämä helteinen toukokuun perjantai. Todella ihan viimeinen.

Tämän jälkeen en astu enää jalallani tähän pihaan, tähän päiväkotirakennukseen. Ensin kävin täällä itse oman eskarini kauan, kauan sitten. Sitten vein sinne esikoiseni, aika kauan sitten sekin. Seuraavaksi saman eskarin kävi keskimmäinen, nyt kymmenvuotias.

Ja lopulta eskarireppu selässä sinne kulki kuopuskin, löysi nimensä naulakosta, oppi talon tavat, tuli rutiinien kanssa tutuksi. 



Aika monta vuotta elämästäni siis, olen kulkenut tästä ovesta, ajattelen kun suljen sen nyt viimeistä kertaa. Hyvästeissä opettajien kanssa on ollut kiireen tuntua, kuten koko eskarivuodessa. Henkilökunta on vaihtunut, vain yksi pysyvä kasvattaja on ollut koko vuoden mukana. Hän ei lepohetkivuoroltaan ehtinyt kuin ovensuusta hätäisesti toivottaa hyvää kesää ja vilkuttaa lapselle. 

Opettajan kasvoilta näin harmin, jota kiire aiheutti, ehkä jopa hienoisen liikutuksen, kun pieni poikani vilkutti hänelle kasvot totisina, jollaisina niitä harvoin näkee. Ymmärsin, että siinä hetkessä poikani kävi läpi elämän kovaa oppia: sitä, että elämä on muutoksia, ihmisiä jotka ovat elämässäsi vain hetken ja sitten jo poissa, on alkuja ja loppuja, kaiken aikaa. 

Onneksi on aurinkoinen päivä ja aurinkolasit! Ne piilottavat silmistä pyrkivät haikeuden merkit, todisteet siitä kuinka tiukille nämä loput ottavat. En ymmärrä sitä itsekään, miksi niin tiukille. Välillä tuntuu, että elän itku kurkussa hetkestä toiseen, hahmotan hätäisesti kaaria ja kokonaisuuksia, alkuja ja loppuja joita kaiken aikaa on käsillä, yritän epätoivoisesti varautua niihin kaikkiin mutta sittenkin ne aina yllättävät.

Viimeiset kerho- ja eskaripäivät, viimeiset neuvolakäynnit, se kun lapsi tulee siihen ikään jolloin rattaat jäävät pois (muistan kuopuksen viimeisen ulkoilun rattaiden kanssa yhä, sen jolloin hän ei istunutkaan niissä enää ollenkaan ja tajusin, että hän jaksaakin itse jo kävellä), kun junassa joutuu ensi kertaa ostamaan lipun, kun lelukaupassa on ensi kertaa tylsää (10-vuotiaalla keskimmäisellä vastikään oli), viimeinen kerta milloin missäkin.

Kaikkien näiden hetkien äärellä olen liikuttunut, muun muassa. Merkit ajan kulumisesta yllättävät aina, vaikkei mitään yhtä varmasti tiedä, kuin että aika aina kuluu.



Jätämme hiljaisen päiväkodin eteisen taaksemme, ovatko lokero ja naulakko ja kenkähylly lapsemme kohdalta varmasti tyhjät, kyllä ovat, sitten vain kotia päin.

Pojat - isoveli on viimeisen päivän kunniaksi tullut myös mukaan eskarilaista hakemaan - haluavat vielä keinua hetken päiväkodin pihalla. Tietysti he saavat, vaikka etätyöpäivän jatkuminen hieman jo painaa takaraivossa. Mutta nämä ovat hetkiä, jolloin en halua kiirehtiä.

Katson keinuvia lapsiani, pienemmän vielä niin pikkulapsimaista olemusta, jalkoja jotka potkivat keinussa ilmaa, ja isomman, jonka jalat ovat alkaneet jo venyä kilometrin pituisiksi. Mielessäni vilisee hetkiä kuin nopeutetussa, pätkivässä filmissä. Näissä keinuissa esikoisen kanssa, hänen villit kiharansa ja sinipunaisen pupumekon liehuva helma, iso raskausmaha, jonka kanssa hänen keinumistaan vauhditin, iltapäivät jolloin jäimme keskimmäisen eskarin jälkeen päiväkodin pihalle pitkäksi aikaa leikkimään pikkuveli, hän ja minä, koska meillä ei muuta ollut kuin aikaa tehdä juuri sitä mitä halusimme. 

Välähdyksiä sieltä täältä. 

Kotimatka on yhtä hikinen kuin tulomatkakin. Pysähdymme lähikaupassa ostamassa jätskit. Perjantairutiiniin se kuului jo keskimmäisen eskarivuonna, käydä paluumatkalla kaupassa valitsemassa jokin pikku herkku viikonlopun kunniaksi. Nyt sen teemme viimeistä kertaa.

Kaupassa törmäämme sattumalta esikoiseen, joka on tullut kavereiden kanssa koulun jälkeen samoille asioille. Juttelemme hetken, katselen viimeisen päivän pukukoodin mukaisesti siistimpiin vaatteisiin pukeutuneita tyttöjä ja ihastelen mielessäni heidän raikkauttaan ja orastavia meikkaustaitoja.

Ja siinä se edessäni taas on, konkreettinen osoitus ajan kulumisesta. Perheemme ensimmäisestä eskarilaisesta on kasvanut teini-ikäinen, joka alkaa liikkua enemmän kavereiden kuin perheen kanssa, tahtoo kovasti näyttää ja vaikuttaa mahdollisimman aikuiselta, tekee väistämätöntä ja tuikitärkeää itsenäistymistä. 



Me loput perheestä palaamme kotiin syömään jätskejämme syreenien tuoksun täyttämälle terassille. Jäätelö sulaa käsiin, sitä on miltei mahdoton syödä riittävän nopeasti jottei niin kävisi. Toukkis-mehujää, lakritsipuikko, Puffet-jäätelö, kaikki valuvat käsille, pöydälle, terassilaudoille. Miten voi olla näin lämmin, yhtäkkiä kaikki tämä lämpö, ihmettelemme vaikka lämmintä on riittänyt jo kohta pari viikkoa.

Mutta kun takana on viiden takatalven kevät ja loppumattomalta tuntuva kylmyys, ei tähän ihan heti totu, eikä edes halua tottua. 

Kun jäätelöt on syöty, minä ja mieheni jatkamme etätyöpäivää, pojat ryhtyvät leikkeihinsä, jotka taas näin ilmojen lämmettyä ovat laajentuneet ulos pihalle. Menee hetki, ennen kuin saan taas työn päästä kiinni. Täytyy hengittää syvään sisään ja puhaltaa kunnolla ulos, tasoittaa ajatuksia ja pakottaa tunteet pois. 

Yksi loppu on taas käyty läpi, on aikaa hengähtää hetken. Kunnes ajan kulku ryöpsäyttää taas eteen uusia loppuja, uusia alkuja, eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin syöksyä niihin sisään ja toivoa, että takaisin tullaan sydän edes suurin piirtein ehjänä. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Jäätelökesää ja lisäaineongelmia

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde