Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Juoksuharrastukseni alkoi varhaisteini-iässä, jolloin huomasin pienen juoksulenkin tekevän hyvää naapuruston kavereiden kanssa hötsäiltyjen pihasählypelien päälle.

Murrosiän mielenkuohuvuosina juoksin jo säännöllisesti, parikymppisenä 4-5 kertaa viikossa. Ilman tavoitteita, vain sen hyvän olon perässä, jonka vain juokseminen raittiissa ilmassa voi antaa. 

Ensimmäisen juoksutapahtumapuolimaratonin juoksin vasta kymmenisen vuotta sitten, vuosi sen jälkeen kun olin saanut toisen lapseni. Omin päin juostuja puolimaratoneja takana oli kyllä useampia, alle kahden tunnin ajoilla. 

Tähän mennessä viimeisen puolimaratonin juoksin Helsinki City Run -tapahtumassa vuonna 2016. Sen piti olla kisa, jossa rikkoisin entiset ennätykseni – olin ensimmäistä kertaa harjoitellut kovaa ja tavoitteellisesti. 

Ennätysaika syntyikin, muistaakseni 1.56 ja risat, mutta matkaan oli ilmaantunut pieni hidaste: kannoin kohdussani kuopusta raskausviikolla kuusi. Juoksun puolivälissä iskenyt mahakipu ja huoli sen alkuperästä esti juoksemasta täysillä, mutta hyvä kunto auttoi kuitenkin maaliin.

Tänä talvena ostin kunnon nastajuoksukengät. Niillä voi juosta vaikka peilijäällä.

Sillä hetkellä en olisi silti uskonut, että siihen jäivät minun juoksuni pitkiksi ajoiksi. Kolmannen raskauden jälkeen kohdunlaskeumageenit pitivät huolen siitä, että juoksu ei onnistunut moneen vuoteen. 

Sen jälkeen iski korona, se testaamaton raju tauti keväällä 2020, jonka jälkeen keuhkot olivat kuin paperia ainakin vuoden ajan.

Minusta ei enää koskaan olisi juoksijaksi, olin täysin varma siitä. Voisin vain haikeana muistella niitä aikoja kun juoksin...Ja nähdä niistä unia, joissa aina olin onnellinen, kuten vain juostessa voi olla.

Viime vuonna tapahtui asioita, jotka saivat ajattelemaan asioita uudelleen ja perusteellisemmin. Parin iäkkään läheiseni kunto huononi, siitä jo ennestään huonosta tilasta, jossa se oli ollut.

Kun tarpeeksi läheltä ja pitkään katsoo rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, jotka saavat vaivan ja diagnoosin toisensa jälkeen niin, että lopulta he eivät voi liikkua sängystään joko ollenkaan tai vain vaivoin, tulee katsoneeksi myös omaan mahdolliseen tulevaisuuteensa.

Nämä läheiset ihmiset olivat lakanneet liikkumasta jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten. Kuten heidän laillaan tekevät tuhannet ja tuhannet ihmiset jo ennen kuin ikää alkaa tulla mutta varsinkin, kun sitä tulee. Tulos on se, mitä nyt näen läheisissäni. Vaikeaa liikkumista, toisten avun varassa olemista, kourakaupalla lääkkeitä joka päivä, kipuja, unettomuutta, toivottomuutta

Jouluna juoksimme tyttären kanssa Roomassa, Via Appia Anticalla.

Liike on lääke, meille sanotaan aina ja kaikilta tahoilta. Lääkärit, fysioterapeutit, mielenterveyden ammattilaiset ovat samaa mieltä. Niin se on, mutta koska sitä lääkettä ei voi ottaa purkista, se jää usein ottamatta.

Minulla on vielä aikaa valita, tulin ajatelleeksi. Haluanko ottaa lääkkeeni purkista vai lisäämällä elämääni liikkumista, nyt kun se on tärkeämpää kuin koskaan. Kun vielä ehdin, vielä voin, jalkani liikkuvat vielä. 

Kuka on sanonut, etten enää voisi juosta? Täytyykö minun tosiaan vain haaveilla ja nähdä unia siitä, että juoksen?

Syyskuussa otin lenkkitossut esiin ja päätin kokeilla. 

Ensimmäinen lenkki oli niin päätähuimaava, että muistan sen yhä. Asfaltti oli sateen jäljiltä kostea, ilmassa oli vielä kesän lämpöä mutta samalla siihen sekoittui syksystä kertova illan viileys. Lenkkitossuni eivät olleet aivan uudet, mutta niitä oli käytetty vähän ja ne olivat hyvät juoksukengät, kevyet ja askelta lennättävät.

Juoksin vaivatta puoli tuntia, enemmänkin. Keuhkot eivät olleetkaan enää paperia, se tunne oli kokonaan poissa. Hiki virtasi tuttuun tapaan kuten aina ennenkin lenkillä oli juossut, se puhdisti viimeisenkin ihohuokosen ja sai pitkän liikkumattomuuden kehoon kerryttämät myrkyt liikkeelle. Ainakin siltä tuntui. 

En varsinaisesti tehnyt mitään päätöksiä. Seuraavana päivänä vain lähdin uudestaan lenkille. Ja sitä seuraavana. Sitten muistin, että välipäiviäkin on kai pidettävä, ja lepäsin päivän. 

Muutaman viikon kuluttua rytmiksi oli muodostunut joka toinen päivä juoksua, joka toinen lepopäivä. Sieltä täältä varastin juoksulle jonkun lepopäivänkin. 

Koiran kanssa juokseminen tuo iloa molemmille, sekä koiralle että omistajalle.

Lokakuun puolella osallistuin ohjattuun juoksutapahtumaan, Haaga Runin kympille. Se meni alle tunnin, ja tuntui taivaalliselta. Vielä ihanammalta tuntui se, että saatoin kutsua itseäni taas juoksijaksi, siksi joksi olin nuoresta lähtien itseni tuntenut. 

Nyt takana on puoli vuotta säännöllistä juoksemista. Juoksen edelleen joka toinen päivä, neljä kertaa viikossa, välillä koiran, välillä tyttären kanssa, välillä yksin. Välillä juoksen viisi kilometriä puolessa tunnissa, välillä lönköttelen hitaasti tunnin tai puolitoista. Koiran kanssa juoksu on todellista intervallia: välillä edetään mummovauhtia, välillä koira vetää minua perässään kuin olisimme myöhässä viimeisestä junasta. 

Eniten taipaleella on yllättänyt helppous, jolla juoksusta on tullut jälleen itsestään selvä osa elämää. Ihmettelen kaikkia niitä päiviä ja iltoja, jolloin olen vain olla möllöttänyt, antanut kuntoni rapistua ja olettanut, ettei minusta enää ole siihen. 

Ihmisen keho on luotu liikkumaan, juoksemaan, etenemään pitkiä matkoja joka päivä. Ja kun nyt taas teen sitä, minusta tuntuu kuin olisin palannut siksi ihmiseksi, jollainen minun kuuluukin olla. 

En halua että kehoni rapistuu sillä vauhdilla, jolla olen nähnyt ympärilläni kehojen rapistuvan. En halua antaa valtaa solujen kuolemalle, telomeerien lyhenemiselle, nivelten rapistumiselle, vanhuudelle joka hiipii kaikialle ihoon ja sen alle. En vielä, en niin nopeasti kuin se käy, ellei ihminen muista pitää kehostaan huolta. 

Kuva viimeisimmältä juoksulenkiltäni perjantaina meren rannalta. Sää oli sumuinen, mutta ilmassa on ihanasti kevättä.

Hoida kehoasi kuin tulisit elämään tuhat vuotta; hoida sieluasi kuin tulisit kuolemaan huomenna. Tällaisen viisauden on joku sanonut, ja siinä kiteytyy oikeastaan kaikki tässä elämässä. Sen paremmin ei voisi sanoa.

En tiedä, tulenko kuolemaan huomenna tai muuten vain ennenaikaisesti, jokin nopeasti iskevä sairaus voi saada kiinni kenet vain. Tai sitten voi olla, että elämäni ei ole vielä edes puolivälissä vaan ihmettelen tämän maailman menoa vielä satavuotiaana. Enkä edes tiedä, kumpi lopulta olisi pahempi tai parempi.

Siitä huolimatta juoksen, pidän huolta kehostani ja siinä samalla myös sielustani, ja vaikka kaikki se ponnistelu ei välttämättä takaa tervettä vanhuutta vaan toisten hoidettavaksi voi joutua itsestä riippumattomista syistä, niin ainakin haluan yrittää.

Teen ainakin sen, mihin voi itse vaikuttaa. Siksi vedän lenkkarit jalkaan yhä uudelleen, painun lenkkipolulle sumussa, sateessa ja pakkasessa, en välitä mukavuudenhalusta, joka meidän jokaisen sisällä piilee ja saisi mieluummin jäämään sisälle lämpimään.

En sittenkään ole vielä liian vanha juoksemaan. Kuolema ja vanhuus ei ole vielä saanut minua kiinni – juoksen joka askeleella niitä karkuun. Ja vaikken tiedäkään välimatkan suuruutta, kasvaako se, lyheneekö se, niin ainakin juostessani elän enemmän kuin paikoillaan istuessani.

Teen sen minkä ihmisen pitää, jos hän haluaa vielä vanhanakin kävellä omilla jaloillaan ja säilyä edes suurin piirtein täysijärkisenä tässä maailmassa ja maailmanajassa: liikun. Otan lääkkeeni joka päivä, ja se lääke on tuhansin verroin suloisempi ja makeampi kuin paraskaan pilleri.