Kaikki unettomat yöt eivät ole samanlaisia

Suljen silmäni ja yritän nukkua, mutta kaikki heiluu, keinuu. Tasainen kolahtelu taustaäänenä, liikkuvan veden ääntä. Aaltoja.

Avaan silmäni ja näen sen taas: tähtitaivaan ja kaikki ne kirkkaat pisteet, jotka tuikkivat itäisellä taivaalla. Haluaisin katsella niitä koko ajan, mutta silmät ovat liian väsyneet pysyäkseen auki, silmäluomia pistelee ja särkee ja vasta kun ne laskee alas, kirvely lakkaa.

Mutta kohta taas avaan silmät uudelleen. En voi lakata katselemasta tähtiä. Ennen kuin mieheni nukahti, hän kulutti runsaasti aikaa tähtitaivassovelluksen käyttämiseen, tarkisti sieltä tähdet ja planeetat ja tähtikuviot. 

Minä en tarvitse sovellustusta, minulle riittää että näen tähdet, tunnistan Otavan ja tiedän, että kirkkain valopiste itätaivaalla on Venus. Planeetta hehkuu kirkkaimpana yhä vieläkin joka kerta kun avaan silmäni, se ei vaihda paikkaa kuten tähdet tekevät vaan on aina siinä, samassa kohdassa lasi-iglun kattopalkin vieressä, niin että jos katson sitä pää hiukan vinossa tyynyllä, en enää näe sitä.

Mutta kun käännän pään suoraksi taas, siellä se taas loistaa. 

En saa unta, en varmaan tule nukkumaan silmäntäyttäkään tänä yönä, mutta en ole asiasta pahoillani. En oikeastaan haluaisikaan nukkua, en nyt, en täällä.


On öitä, jolloin ei pidäkään nukkua, sillä se olisi suurta tuhlausta. Niin paljon on öitä, jolloin uni on ainoa ja paras mitä voi saada, ainoa oikea ja järkevä asia, sillä muuten seuraavan päivän velvollisuuksia ei jaksa eikä lopulta koko elämääkään.

Mutta kun nukkuu tähtitaivaan alla lasi-iglussa, esimerkiksi, ei kannata nukkua. Oikeastaan en antaisi itselleni edes anteeksi, jos olisin nukahtanut.

Siitä tosin ei ole pelkoa. Aallot keinuttavat iglua kuin laivassa, niiden heilutus hakkaa iglua yhä uudelleen johonkin niin, että pehmeä rytmikäs ääni ei lakkaa. Oikeastaan se voisi olla hyvin unettavaa, onkin, mutta tiedän kokemuksesta varsin hyvin, ettei painavinkaan väsymys aina tarkoita, että nukahtaisi.

Kun lasken katsettani, näen suurista ikkunoista avautuvan tummuuden, jota rikkoo vain kaukaisuudessa häämöttävä valopiste - katuvalo, yövalo ehkä, merkkinä siitä että jossakin siellä on ihmisasutusta. Tuuli tuo mereltä aaltoja, se on kova tuuli joka saa rantakaislikon taipumaan matalalle, kaislojen heilunta erottuu pimeydessä häilyvinä varjoina.


Yöllä ei sittenkään ole ihan pimeää, ei edes täällä kaukana katuvaloista ja muusta valosaasteesta.  Se on sittenkin ihan totta, mitä sanotaan, nyt vasta sen tajuan kun itse sen näen. Miten monta muutakin asiaa jää pimentoon ja ajatusten ulkopuolelle, kun niitä ei itse koe?

Pienen lasi-iglun lähes kokonaan täyttävä sänky alustanani yön tunnit seuraavat toistaan, enkä ainakaan huomaa nukkuvani. 

Jossakin vaiheessa havahdun merkittävään ajatukseen: olen valvonut ehkä jo puoli yötä, eikä mielessäni ole vielä käynyt yhtään synkkää ajatusta. Missä ne kaikki ovat, nuo yleensä yöllä valvoessa joka puolelta hyökkivät huolet, surut, pelot ja toivottomuudet.

Varsinkin juuri näinä aikoina. Vasta viime viikolla heräsin yöllä siihen, kun paloauton kimeä ääni alkoi soida. Unenpöpperön läpikin nopeasti tajusin, että se kuului olohuoneesta. Eikä se ollut oikea paloauto, vaikka erehdyttävästi sitä muistutti.

Se oli lasten leikkiauto, joka jostakin syystä oli alkanut soida itsekseen. Onneksi siihen eivät muut heränneet, mutta minä olin sen jälkeen monta tuntia erittäin hereillä. Aluksi sydän pamppaili kuollakseen kuin isommankin järkytyksen jälkeen, aivan kuin tajunta ei olisi suostunut millään uskomaan, ettei oikeaa hätää ollut. 


Sitten aloin valvoa, koska pelkäsin äänen alkavan uudelleen. Jos se oli kerran alkanut, miksei uudelleenkin? 

Ja valvoessa ne tulivat, kaikki ne ajatukset. Kauheat uutiset saunan takia palaneista perheistä, hajonneista perheistä, teloitetuista perheistä, kuvatuista ja someen jaetuista hirmuteoista, sokeasta vihasta ja sodasta, jonka se oli saanut aikaan.

Ajatukset kolmannesta maailmansodasta, jonka sanotaan jo olevan käynnissä, mutta emme vain ole joko vielä tajunneet sitä tai vaikka olisimmekin, niin emme vielä halua uskoa todeksi, hyväksyä tosiasiaa. 

Ja aivan kuin nämä huolet eivät olisi riittäneet, niitä tuli lisää. Yksityisempiä, oman elämän huolia ja murheita. Miten lapseni selviävät tässä hullussa maailmassa, millaista heidän elämästään tulee kaiken tämän vihan, julmuuden, itsekkyyden, välinpitämättömyyden ja kovien arvojen maailmassa, kuinka heidän herkät sydämensä kestävät kovettumatta ja muuttumatta välinpitämättömiksi itsekin?

Kuinka itse selviän, sen minkä elämästäni vielä on jäljellä, millaista minun elämästäni tulee kaiken tämän vihan, julmuuden ja itsekkyyden keskellä, samalla kun itse vanhenen ja luopumisen määrä kasvaa, ja on yhä vähemmän toivoa, johon ripustautua?

Yölliseen huolikavalkaadin liittyivät myös ne kaikkein pienimmätkin murheet, tekemättömät asiat jotka pitäisi tehdä, kuluttavat velvollisuudet, hammaslääkärikäynnit, lasten harrastuksiin liittyvät hankinnat ja miettimisen aiheet, työasiat, vastaamattomat sähköpostit, deadlinet.

Kaikki ne kiertyivät yhdeksi vyyhdiksi, ojentelivat lonkeroitaan, hapuilivat otteeseensa, ja tiesin että jos ne otteen saisivat, en pääsisi kuilun reunalta karkuun vaan ne vetäisivät minut sinne kuin koukkuun jääneen kalan. 

Valvoin monta tuntia, sydän oli niin käpertynyt rullalle kaikista huolista että tuskin sain henkeä, puhumattakaan unesta. Yön pimeys tuntui vievän aivan kaiken, se oli kuin musta aukko jonka kaikennielevyyttä on mahdoton vastustaa. 

Nyt valvon lasi-iglussa keskellä Turun saaristoa, silmäni lepäävät tähtitaivaassa ja ikkunoista avautuvassa pimeässä, josta erottuu meren aallokkoa, tummaa metsänrajaa vasten vain hieman vaaleampaa taivasta, heiluvia kaisloja. 

Olen valvonut ainakin tuplasti enemmän kuin paloautoyönä, mutta yhtäkään huoliajatusta ei ole ilmaantunut. Ajattelen vain sitä mitä ympärilläni näen, lämpöä joka sisälläni ja ihollani hehkuu, iltasaunan ja ihanan illan aiheuttamaa.

Olemme syöneet iglun pienessä keittiönurkkauksessa kotona termospulloon lämmittämääni sienikeittoa, grillanneet iglun terassilla hyvää makkaraa ja kasviksia, juoneet kuppikaupalla iltateetä ja vähän viiniä, kaikki on ollut lämmintä ja suloista. 

Olemme kävelleet sysipimeässä tähtitaivaan alla metsäpolkua ja maantietä pitkin läheiselle maatilalle, josta olimme vuokranneet pihasaunavuoron. Saunoimme kynttilän ja tulipesän valossa, italialaisella miehelläni ei kerrankin ollut kiire pois saunasta, vaan kuten hän sanoi, kylmän merituulen puhaltaessa koko illan hän viimeinkin tajusi, miksi me suomalaiset niin pidämme saunomisesta. Lopulta peseydyimme jääkylmällä ämpärivedellä, sillä vesi tulipesän viereisessä säiliössä ei vielä ollut ehtinyt lämmetä, sitten kiiruhdimme pimeyden läpi takaisin igluumme.


En voi olla ajattelematta sitä, kuinka täydellistä tämä on kaltaiselleni luontoyhteyttä kaipaavalle ihmiselle, joka kuitenkin hiukan pelkää pimeää metsää ja siellä ehkä piileviä mielenvikaisia ihmisiä, joka kaipaa luontoa mutta ei saa aikaiseksi hankkia kaikkea sitä tavaraa jota nykyihminen tarvitsee selviytyäkseen luonnon keskellä edes yhtä yötä.

Nyt olen luonnon ympäröimänä mutta lämpimässä ja kuivassa, näen tähtitaivaan ja kuulen ja tunnen tuulen ja meren rytmin. 

Ja silti tässä on jotain hiukan surullista. Että tämän lähemmäksi en pääse, että olen menettänyt yhteyden, taidot ja tiedot siihen. 

En anna surulle tilaa, käännän sen pois ja katson jälleen katon lasin läpi taivaalle. Venus palaa kirkkaana, sen valo ei tuiki kuten tähtien, joiden valo on ydinreaktioiden aiheuttamaa purkausta tai jotakin sinne päin, kuten avaruudesta innostuneempi mieheni on illalla selittänyt. 

Ja kuten aina kun katson yötaivaalle ja näen kaukaisen avaruuden tähtineen, minut valtaa selittämätön, vahva tunne siitä, että siellä on niin paljon kaikkea mitä en ymmärrä. Et ole yksin, tähdet tuntuvat tuikkivan, vaikkei ajatuksessa ole mitään järkeä. Olemmehan me täällä yksin, kaikki tähtitieteilijätkin sanovat niin. Ei ole ketään, ei mitään, vain Maapallon elämä ja sen ihmisten hulluus. 

Kun katselen tähtiä, ne täyttävät ajatukseni, eikä siellä ole tilaa murheille. Niin yksinkertaista se kai on. 

Surut eivät muistuta itsestään vielä silloinkaan, kun lopulta siirryn puolivalveen tilasta uneen. Näen muutaman sekavan unen ja aamulla mies todistaa, että olin kuorsannut vähän kun hän oli käynyt yöllä vessassa. 

Mutta kun aamun ensimmäinen valo valkenee, vähäinen ja vielä kaukainen aavistus tulevasta päivästä, olen taas hereillä ja vaikka minulla on tunne kuin en olisi lainkaan nukkunut, en tunne itseäni väsyneeksi.


Seuraan valon määrän hiljaista kasvua kuin hypnotisoituna, en tahdo menettää siitä hetkeäkään. Tuuli puhaltaa mereltä yhä, mutta vähemmän. Iglu on lakannut jo aamuyöstä heilumasta kovaa ja enää se keinuu hitaasti ja hellästi. Ehkä kehdossa makaaminen vauvana on tuntunut joltakin tämän tapaiselta. 

Kun aurinko viimein nousee, päivä on kellotaulun mukaan jo pitkällä ja aikamme iglussa alkaa olla loppupuolellaan. Käymme vielä kävelyllä aamuauringon valossa, maassa näkyy paikoin riitettä kylmän yön jäljiltä, näemme peuroja ja punatulkkuja, merilokkeja ja ylhäällä taivaalla kaartelevan kotkan, isomman kuin koskaan olen nähnyt. 

Lenkin jälkeen poskemme punoittavat ja keho on vetreytynyt lämpimäksi tuulesta huolimatta. Juomme vielä yhdet teet ja sitten on aika lähteä kohti kotia päästämään lastenhoitaja kotiin ja valmistautua kuulemaan, kun lapset kertovat illastaan ja päivästään ja tekemisistään poissaollessamme. 

On ihanaa palata heidän luokseen, mutta huolien ja murheiden luokse palaamisesta en niin välittäisi, vaikka tiedän että nekin siellä minua odottavat, piilossa ja varjoissa lasten selkien takana. 

Odottavat hetkeä, jolloin jokin odottamaton minut yöllä herättää ja ne pääsevät tunkeutumaan mieleeni. Silloin minun on vain muistutettava itseäni siitä, että tähdet ja Venus ovat siellä jossakin aina, vaikken niitä silmäni aukaistessa näekään. 











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Mistä tulit, punarinta, mitä viestiä tuot, kenen sielua kannat?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Jäätelökesää ja lisäaineongelmia