Ruuhkainen, ruokaisa ja riemukas joulu Roomassa

 En muista milloin olen nähnyt näin paljon ihmisiä yhdellä kertaa. Joskus aikana ennen pandemiaa, nyt uutena aikana en taatusti ole. 

Rooman kadut ovat kyllä ajoittain todella kapeita, mutta niillä mahtuvat silti ongelmitta kulkemaan isotkin turistimäärät. Mutta nyt kulku puuroutuu, ihmismassat kasautuvat niin että eteenpäin ei pian pääse lainkaan. 

Yhä enemmän ihmisiä kasaantuu piazza Navonalle ja sieltä pois päin johtaville kaduille, erityisesti tälle jolla juuri olemme. En halua ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos jostakin syystä syntyisi paniikki - pamaus, uhka iskusta, mitä hyvänsä - ja tämä ihmispaljous yrittäisi yhtä aikaa väkisin pois tästä ruuhkasta. 

Rooma rauhallisemmasta näkökulmasta, Gianicolo-kukkulalta katsottuna.

Kävelimme juuri piazza Navonan poikki, tulimme katsomaan kuuluisaa loppiaistoria yhdessä tuhansien muiden roomalaisten kanssa. Hauskuus ja rentous oli siitä touhusta kaukana, yhdelläkään torikojulla emme pysähtyneet sillä ihmismassojen imu oli aivan liian suuri ja pysähtyminen olisi ollut tungoksen takia vaivalloista. 

Rooma on tänä joulunaikana ollut täpötäynnä väkeä. Kaverit ja sukulaiset suosittelivat meille kilvan Villa Borghesessa, Rooman kuuluisassa puistossa järjestettävästä jouluvalotapahtumasta, joka kuulemma on ollut  un enorme successo, "älyttömän suosittu", ja Navonan joulutori oli jo entuudestaan must-kohteiden listalla.

Sen jälkeen kun näimme sukulaisten puhelimesta videoita Villa Borghesen joulutapahtumasta, hävisi viimeinenkin hetkellinen kiinnostus sitä kohtaan. Väkeä oli kuin pipoa.

Navonan loppiaistorille uskaltauduimme kaikesta huolimatta. Suuntasimme sinne päiväsaikaan siinä uskossa, että suurin osa väestä aikoisi torille ilta-aikaan pimeällä, jolloin jouluvalot loistavat. 

Kello kävi kolmea ja oli yhä valoisaa, kun parkkipaikan etsimisen, lounaspizzan syönnin ja parin kilometrin kävelemisen jälkeen saavuimme Navonan lähistölle. Lisääntyvästä ihmismäärästä saattoi päätellä, että olimme yhä lähempänä määränpäätä. 

Torilla ihmisiä oli jo niin paljon, että vain vaivoin mahduimme sekaan. Änkesimme itsemme ihmisjoukon läpi ja kun tori oli päällisin puolin nähty, päätimme saman tien lähteä takaisin autoa päin. 

Ja nyt olemme tässä, keskellä paikoilleen pysähtynyttä tungosta piazza Navonalta Panteonille vievällä sivukadulla. 

Perinteisen loppiaistorin järjestäminen on ollut pandemia-aikana tauolla, mutta nyt se on taas auki. Ja kaikki haluavat nähdä sen!

Ei auta muu kuin pitää ajatukset kasassa ja odottaa kärsivällisesti massan hidasta liikkumista. Pikku hiljaa leveämpi katu lähestyy, olen nostanut kuopuksen syliini ja keskimmäinen pitää kiinni takinliepeestäni, mieheni sylissä on koira ja esikoinen pysyttelee tiiviisti hänen takanaan. 

Piazza Navonan joulukuusi
¨

Joulutunnelmaa Trasteveressä.



Kadunkulmassa tungoksen syy selviää: katu on osittain porteilla kiinni suljettu ja vie aikansa, ennen kuin ihmiset valuvat pullonkaulasta muutama kerrallaan eteenpäin. 

Leveällä kadulla olo huojentuu heti. Pois tungoksesta, pois painajaisesta. Ja tämän pitäisi olla mukava tapa viettää loppiaista!

Ja kokonaisuudessaan kyllähän se onkin. Ruuhkan takia olemme parkkeeranneet auton kauaksi tavanomaisista parkkipaikoistamme, Gianicolo-kukkulalle ja sen näköalapaikan liepeille. Kukkulalle kiipeäminen ja sieltä maisemien katseleminen on päivän kohokohtia, varsinkin kun illansuussa kukkulan jättimännyissä laulavat mustarastaat ja allamme levittäytyy yövaloissa kylpevä Rooma.

Kehun lapsiani jotka ovat jaksaneet kävellä viisi tuntia peräjälkeen - yli 14 000 aikuisten askelta - mukisematta ja valittamatta, viisivuotias kuopuskin joka vielä viime kesänä Rooman-päivinämme istui rattaissa, osittain selvästi laiskuuttaan sillä nyt kun rattaat kesän lopussa hajosivat ja oli pakko selvitä ilman, hän jaksoi kävellä aivan hyvin. 


Gianicolo-kukkulalle kiipeämässä.


Vietimme Gianicololla mieheni kanssa myös lyhyen romanttisen hetken, sillä mieleemme tuli edellinen yhteinen kertamme tällä paikalla: 21 vuotta sitten, sinä kesänä kun ensimmäisen kerran matkustin Roomaan mieheni palattua Erasmus-vuotensa päätteeksi keväällä Helsingistä tänne kotiinsa.

Ensi töikseen hän toi minut eräänä iltana Gianicololle katsomaan öistä Roomaa. Kun kiipesimme katraamme kanssa ylös Gianicoloa, muistin hämärästi käyneeni täällä ennenkin. Muistin sen hetken yhä.

Kaksikymmentä vuotta on kulunut, elämän parhaat vuodet ovat menneet ja nyt olimme sillä paikalla taas, elämän kolhimana ja opettamana, hieman aiempaa kokeneempana ja toivottavasti vähän viisaampana, perhe kasvaneena ja rakkaus sitä myötä myös. 

Illalliselle ajamme kotiin mummolaan, jossa isovanhemmat odottavat loppiaisaterialle. Joulunaika Roomassa on ollut yhtä juhla-aterioiden jatkumoa, sen jälkeen kun aattoiltana viimein saavuimme perille viiden päivän automatkan jälkeen ja kävimme suoraan aattoillan juhlapöytään. 

Sitä seurasi joulupäivän juhlalounas, jota oli edeltänyt joulupukin yöllä kuusen alle jättämien lahjojen avaaminen ja lasten hillitön riemu.

Suomalaiseen jouluun tottuneiden lasteni mielestä joulu Italiassa ei ole tuntunut "oikealta" joululta, vaan italialaiselta joululta ja siten joululta kumminkin. Kaikki on täällä riemukkaampaa ja iloisempaa joulunakin, värikkäitä vilkkuvia jouluvaloja ja Jingle Bells -renkutusten kaltaisiin lauluihin keskittyvää joulumusiikkia myöten.

Yhteistä suomalaiseen jouluun on se, että syödään ja paljon!

Tapaninpäivänäkin syötiin vielä juhlavasti, ja seuraava juhla-ateria odotti uudenvuodenaattona ystävien luona. Italialaisten perinteiden mukaan runsaasti kalaa, mahdollisimman arvokasta ja maukasta ruokaa, sillä se tietää onnea uudelle vuodelle, sekä tietysti linssejä ja purkkilihaa muistuttavaa makkarapötköä, cotechinoa, joiden syöminen niin ikään tietää menestystä uudelle vuodelle. 

Ostereita uudenvuodenaterialla.

Linssien syöminen uudenvuodenaattona
tarkoittaa rahaa tulevalle vuodelle.



Uudenvuodenpäivän ateria syötiin taas mummolassa, sekin tietenkin juhlavasti. Siinä välissä lisää illallisia ystävien kanssa, ravintola-aterioita ja nyt loppiaisena edessä olisi vielä loppiaisillallinen. 

Sitä ehdimme valmistelemaan ruuhkaisen Rooma-päivän jälkeen juuri ja juuri ajoissa. Roomasta poispäin vievät tiet olivat onneksi puolityhjiä, ruuhkasta ei ollut tietoakaan. Liikenne kävi toiseen suuntaan. Yhä vain enemmän roomalaisia ja sen ympäristön asukkaita valui kohti keskustaa ja piazza Navonaa.

Miten riemukasta, ettei meidän tarvinnut enää olla siellä! 

Lopuksi kuvia joulutunnelmasta Roomassa, maustettuna omalla suomalaisella joulumaullani:










Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Mitä jos elämä onkin aivan hyvä juuri näin?