Rakkaus ei välttämättä riitä, mutta silti koskaan ei pidä lakata rakastamasta

Tuuli pyörittelee keltaisia lehtiä, suuri osa vielä puussa kiinni olevia, ryöpsähtelee puuskissa, reuhtoo ja repii irti.

Ja ennen kuin olen huomannutkaan, on taas syksy.

Valo vähenee, taas. Taas uusi syksy, jo kolmas sen jälkeen kun hulluus on vuoden 2020 kevään jälkeen päässyt valloilleen maailmassa. 

Ja jo vuosi on kulunut siitä, kun edellisen kerran huomasin valon vähenemisen. Silloin se suorastaan sammui, hävisi hetkeksi kokonaan, imeytyi pimeyteen joka sokaisi olemassaolollaan ja sillä, että tuli niin hirvittävän lähelle. 

Silta syksyisessä auringonpaisteessa.

Kollektiivisen hulluuden lisäksi oma henkilökohtainen elämäni on joutunut hullunmyllyyn, joka on temmannut mukaansa ja jopa uhannut peittää alleen sen hirvittävän seikan, että olemme lähipiirissämme menettäneet yhden jäsenen, lapsen. 

Tragedia jonka olisi ajatellut yhdistävän, lähentävän ja peittävän alleen menneet kaunat, riidat ja erimielisyydet, toimikin päinvastaisella tavalla. Se on riistänyt meiltä paitsi yhden jäsenen, myös toinen toisemme. 

Meidät on kuin räjäytetty hajalle, viskattu kauas toisistamme. Siellä missä pitäisi vallita rakkaus ja lohdutus, vallitsee viha ja suuttumus, ajattelu joka jakaa läheiset kahteen leiriin. 

Mitä olen viime vuosista oppinut, mitä viime vuodesta, pimeydestä joka tuli yllättäen lähelle ja joka yhä lymyää varjoissa?

Mitä olen oppinut vihasta ja sodasta, jonka keskellä nyt konkreettisestikin elämme, nyt kun mannerlaatat ovat liikahtaneet peruuttamattomasti ja Suomi on valinnut puolensa? 

Oppiläksy on ollut raskas, mutta lopulta äärimmäisen yksinkertainen. Se pitää sisällään esimerkiksi seuraavaa: 

Rakkaus ei aina välttämättä riitä, mutta silti koskaan ei pidä lakata rakastamasta. Eikä toivomasta. Vaikka myötätuntoasi ja rakkauttasi ei nyt otettaisikaan vastaan, jonakin päivänä se otetaan - ehkä tässä, ehkä jossakin toisessa elämässä tai todellisuudessa. 

Suru on rakkauden hinta. Mitä enemmän rakkautta, sitä enemmän surua menetyksen hetkellä. 

Mutta suru on myös silta, jota pitkin pääsee rakkauden - ja rakkaiden - luokse.

Rakkauskin on silta. Sitä pitkin pääsee niiden luokse, jotka on menettänyt joko kuolemassa tai tässä elämässä.

Rakkaus, usein surulla päällystetty, on silta elämän ja kuoleman välillä mutta myös vihan kuohujen yli: "Vaikka viha on välissämme, tulen silti luoksesi rakkauden siltaa pitkin ja olen läsnä, en pelkää enkä jätä sinua koskaan yksin". Tämän haluan sanoa sinulle, joka minua eniten vihaat. 

Aivan samoin rakkaus toimii kollektiivisella tasolla. Sen avulla pääsee ammottavien kuilujen yli, jotka ihmisten välillä levittäytyvät. Rakkaus, myötätunnon ja ymmärryksen muodon ottaen, mahdollistaa toisen ihmisen todellisuuden ymmärtämisen, vaikka ei itse samalla tavalla asioista ajattelisikaan.

Mitä kauempana on rakkaudesta, sitä enemmän on pimeyttä. Ja mitä enemmän pimeyttä, sitä enemmän vihaa ja katkeruutta, kuin myös vaikeutta ja mahdottomuutta ymmärtää omasta ikkunasta levittäytyvää näkymää kaukaisempia maisemia.

Olen myös oppinut, että viha voi olla - ja usein onkin - tunne johon turvaudutaan silloin kun sydän ei ole valmis ottamaan vastaan rakkautta. Viha saattaa myös peittää pelkoa: vihainen sydän ei pelkää mitään niin paljon kuin rakkautta. 

Psykologian kielellä puhutaan sekundaari- ja primaaritunteista. Suru helposti verhoutuu vihaan, koska kun ihminen on oikein surullinen, hän ei välttämättä osaa käsitellä tunnetta vaan on helpompaa, kun sen saa ikään kuin ohjattua johonkin toiseen, valheellisen voimantunteen antavaan muotoon.

Viha on helppo sekundaaritunne, koska vihaa on niin helppo tuntea - paljon helpompaa kuin rakastaa vilpittömästi ja ehdoitta ja ottaa vastaan rakkautta. Vihan vallassa ihminen ei koskaan ole paljas, kuten hän rakastaessaan on. Vihaa tunteva ihminen on luonut ympärilleen kovan kuoren, joka saa hänet tuntemaan itsensä vahvaksi ja jopa voittamattomaksi. 

Toista ihmistä ei vihan vallassa näe, vaan pelkästään vihan kohteen. Sen huomaa erinomaisen hyvin nykypäivän somekeskusteluja seuratessa. Ajatteletko eri tavalla kuin minä pandemiasta, k-rokotuksista, Venäjän sodasta, Suomen Nato-jäsenyydestä, vihreästä energiasta, mistä tahansa maailman menosta? Olet vihani kohde! Näin tuntuu käyttäytyvän suuri osa ihmiskunnasta tällä hetkellä. 

Mennyt vuosi on opettanut, että viha luikertelee sujuvasti niin julkiseen keskusteluun, someviestintään kuin ihmisten henkilökohtaiseen kanssakäymiseen. Se pesiytyy niin ystävyys- kuin perhesuhteiden väliin ja erottaa toisistaan sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä eläneet sovussa ja ystävyydessä keskenään.

Kun kuulen nykypäivänä jonkun sanovan, että tuntuu kuin saatana riehuisi keskuudessamme, ajattelen ettei hän välttämättä ole aivan väärässä. Siltä tosiaan tuntuu. Ja ehkä se on ihan totta. 

Ehkä nämä ovat aikoja, jolloin viha hetkeksi ottaa vallan ja kaikki tuntuu menetetyltä, ja tavallaan hetkeksi onkin. 

Mutta jonka jälkeen, sitten kun sekasorto, hulluus ja tuho lopulta ovat ohi, koittaa uusi, parempi aika. Eikä rakkaus, se vihan lannistumaton vastavoima, missään vaiheessa kokonaan katoa, vaan odottaa pinnan alla kasvaen kaiken aikaa. Ja lopulta voittaa vihan. 

Sinulle, joka ajattelet, että kirjoitukseni rakkaudesta ja vihasta ovat liian korkealentoisia tai että kuvittelen olevani jonkinlainen rakkauden lähettiläs kirjoituksineni, osoitan seuraavat sanani:

Jokainen meistä on syntynyt tänne maan päälle oppimaan jotakin, opettamaan jotakin, lähettämään ympärilleen jotakin. 

Ja meidän jokaisen sisällä on kaksi voimaa, rakkaus ja viha. 

Joka hetki voimme valita, kumpaa seuraamme, kummalle annamme vallan ja kumpaa voimaa lähetämme ympärillemme. Olenko rakkauden lähettiläs? Jos joku on sitä mieltä, pilkaten tahi tosissaan sitä tarkoittaen, on se suurin kohteliaisuus, jonka voin kanssaihmisiltäni saada. 

Vihan lähettiläs en ainakaan tahdo koskaan olla. Sitä polkua en tahdo valita. 

Juuri sinulle, joka vihaat kaikkein eniten, lähetän eniten rakkautta.