Vaikean äitisuhteen ratkaisemiseksi on olemassa toimiva keino: anteeksianto


Eilen vietettiin äitienpäivää. Perinteiseen tapaan äitejä muistettiin kukilla ja kakuilla, somepäivitykset täyttyivät lasten askartelemista suloisista äitienpäiväkorteista ja äitien kirjoittamista lauseista, joissa julistettiin lasten olevan maailman tärkein ja ihanin asia ja äitiys elämän paras lahja.

Ja niinhän se onkin. Allekirjoitan tuon kaiken täysin. 

Mutta helppoa äitiys ei ole. Eikä aina niin ihanaakaan. Tästä osoituksena törmäsin somessa kaiken vaaleanpunaisen äitihötön keskellä myös erittäin rehelliseen ja karun paikkaansapitävään päivitykseen, jossa todettiin äitiyden olevan maailman epäkiitollisin tehtävä: aluksi lapset vievät yöunesi, sitten ruokasi ja aikasi, sitten rahasi. Ja jälkeenpäin saat kuulla hoitaneesi äitiyden päin v*ttua, ja lapset käsittelevät aiheuttamiasi traumoja terapiassa.

Kiitos äidit, päivityksessä sarkastisesti sanottiin. Ilman teitä ei olisi traumoja, joita terapioissa purkaa. 

Kun kuuntelee ihmisten kertomuksia äitisuhteistaan, tämä on niin totta. Tunnen tuskin yhtäkään ihmistä, jonka äitisuhde olisi ollut täysin ongelmaton ja traumaton. Yleisempää on, että ongelma ja traumoja on vaikka muille jakaa. 

Milloin äiti on ollut henkisesti tai fyysisesti poissaoleva, milloin jättänyt perusturvaan puutteita, milloin pitänyt liikaa kuria, milloin liian vähän. Tukenut liian vähän tai puuttunut asioihin liikaa. Ollut ylisuojelevainen tai välinpitämätön vaarojen suhteen. 

On masentuneita äitejä, narsistisia äitejä, laiminlyötyjä äitejä, elämäänsä pettyneitä äitejä, valintojaan katuvia äitejä, pelokkaita äitejä, äitejä jotka yrittävät selviytyä elämästään. 


Äitienpäiväaamun kortit ja lahjat äidille.

Nämä äidit aiheuttavat lapsilleen sellaisen määrän traumoja, että niillä elätetään lähes ääretön määrä psykologeja ja terapeutteja. Aikuiset lapset valittavat yhä uudelleen äitiensä virheistä ja syyttävät niistä koko elämänsä ongelmia. 

Niin suuri on äidin rooli ihmisen elämässä, se todella on. Hyviä äitejä on äärettömän vähän, huonoja senkin edestä. Vielä aikuisenakin suhde äitiin saattaa olla hyvin vaikea ja nostaa pintaan lapsuuden traumoja yhä uudelleen ja uudelleen.

Ja kuitenkin on olemassa toimiva ja erittäin yksinkertainen keino vaikean äitisuhteen ratkaisemiseksi: anteeksianto. 

Ei tarvitse kuin antaa mielensä täyttyä anteeksiannolla, ja kaikki ongelmat ratkeavat siihen. Traumat, hyljätyksi tulemisen ja laiminlyödyksi joutuneen tunteet sulavat pois tai ainakin lakkaavat vaivaamasta; vereslihalla kytevä sielu eheytyy ja paranee ja ikävät muistot muuttuvat kivuttomiksi. 

Keino on toimiva ja yksinkertainen, mutta kaikille se ei ole helppo. Anteeksi antaminen voi olla vaikeaa, ellei anna sydämensä täyttyä rakkaudella, sillä jonka varassa koko maailman hyvyys lepää. 

Vaikka olisi kokenut äitinsä taholta mitä tahansa raakuutta ja ilkeyttä, tahallista tai tahatonta, anteeksianto toimii silti. Olkoon äiti elossa tai kuollut, milloinkaan ei ole liian myöhäistä antaa anteeksi. 

Ja saada itselleen rauha. Sillä se joka vihaa ja katkeroituu eikä pysty antamaan anteeksi, kärsii lopulta eniten. Viha ja kiukku syövyttävät sydämen ja sen mukana kaiken mikä elämässä on kaunista ja hyvää. 


Orvokeita äitienpäivän retkellä merenrannalle Kivenlahteen.

Voi kuulostaa naiviilta ja mahdottomalta antaa noin vain anteeksi ehkä hirvittäviäkin virheitä, joita oma äiti on tehnyt. Ei se vaan onnistu, ei se toimi, voi moni ajatella.

Mutta kyllä se onnistuu ja toimii. Tiedän sen, sillä puhun kokemuksesta. 

Oma äitisuhteeni on ollut ehkä vaikeimmasta päästä tai ainakin vaikeiden äitisuhteiden alkupäästä, jos aletaan vertailemaan. Äitini on kärsinyt elämässään monesta, hän on ollut rikkinäinen ja mielenterveyden kanssa kamppaileva ihminen, joka ei ole pystynyt olemaan läsnäoleva ja turvallinen hahmo kaikille lapsilleen.

Hän on tehnyt virheitä niin kuin kaikki äidit tekevät, hän on aiheuttanut lapsilleen surua ja huolta. Olen joutunut elämässäni mitä kummallisimpiin tilanteisiin, kuten samaan oikeussaliin äitini kanssa.

Olen kokenut lapsena äitini poissaolevana, asioita pakenevana ja aina kiireellä jonnekin kotoa lähtevänä. Äiti on ollut levoton, epävakaa hahmo lapsuudessani; en ymmärtänyt miksei hän halunnut olla kotona vaan aina piti lähteä pois. 

Äitini kautta ymmärsin että joskus äiti ei voi jäädä lapsensa luo sillä hänen tarpeensa lähteä muualle on liian kova.


Pioneita äidille.


Sen enempää en lähde avaamaan yksityiskohtia, mutta joka tapauksessa minulla olisi kaikki ainekset kasassa vaikean äitisuhteen aiheuttamiin traumoihin ja niihin takertumiseen. Voisin helposti syyttää niistä kaikkia oman elämäni ongelmia, jos haluaisin.

Mutta en halua. Tiedän ettei se auta mitään eikä olisi edes oikein. Jokainen ihminen on vastuussa omasta elämästään ja siinä selviytymisessä; aina voi valita syyttelyn ja katkeruuden tien - tai sitten rakkauden ja anteeksiannon.

Itse olen valinnut jälkimmäisen. En edelleenkään ymmärrä tai hyväksy kaikkia äitini tekoja ja tekemättömyyksiä (suurimman osan kyllä, nyt kun ikä on tuonut oppia ja ymmärrystä), mutta olen valinnut olla katkeroitumatta niistä. Vihan ja syyttelyn sijaan haluan levittää ympärilleni, myös äidilleni, rakkautta ja anteeksiantoa ja yritystä ymmärtää, ainoita keinoja joiden avulla voi saada itsekin rauhan. 

Nykyään suhteeni äitiini on hyvä ja lämmin. Soittelemme usein ja keskustelemme asioista, hän kyselee elämästäni ja minä hänen, eikä olisi aihetta josta emme voisi jutella. Tosin niistä vaikeimmista olemme päättäneet olla pääosin juttelematta - kaikista asioista emme ole samaa mieltä mutta ei tarvitsekaan. Kaikista turhinta olisi niistä riidellä. 


Taipuu muttei kaadu. Tuulentuivertama mänty
Kivenlahdessa.


Saattaa olla, että olen itse äitinä siirtämässä joitakin omia vaikean äitisuhteeni traumoja lapsiini - oikeastaan se on jopa todennäköistä. Ehkä paikkaan äitini poissaoloa ja pakenemista kotoa sillä, että olen itse aina kotona ja läsnä, ehkä kompensoin omaa piloille lellimistäni ja sitä etten koskaan kuullut äitini uskaltavan kieltää minulta mitään sillä, että haluan pitää lapsilleni rajat enkä siedä heissä piloille hemmotellun lapsen kaltaista "huonoa" käytöstä. 

Ehkä laitan syrjään omat toiveeni, haluni ja tarpeeni ja keskitän kaiken lapsiini, sillä itse lapsena jouduin kokemaan että äitini lopulta valitsi oman elämänsä lastensa sijaan - tai niin ainakin asian koin. 

Tiedän tekeväni heidän kanssaan virheitä, mutta toivon kuitenkin että lapseni ymmärtävät (ja antavat anteeksi), kun sen aika tulee, että heidän äitinsä on vain ihminen joka on saanut lapsia ja tehnyt heidän kanssa parhaansa - aivan kuten minäkin aikanani ymmärsin. 

Ja annoin anteeksi. Myös itselleni. 

Sen sijaan että jäin piehtaroimaan kokemissani vääryyksissä tai väärinymmärryksissä, päätin heittää turhat katkeruudet pois ja ottaa vastuuta omasta mielenterveydestäni ja hyvinvoinnistani ilman, että syyttäisin kaikesta äitiäni. 

Helppoa se ei välttämättä ole, mutta ei myöskään mahdotonta. Minulle se oli yllättäen hyvin helppoa, mutta en ole koskaan pitkävihainen tai riitaa hautova ihminen ollutkaan.

Miten se sitten tehdään, katkeruudesta vapautuminen ja anteeksianto? Yksinkertaista. Riittää että antaa hyvälle mahdollisuuden, antaa rakkauden täyttää mielen katkeruuden sijaan. Sen jälkeen kaikki on helppoa, erityisesti anteeksi antaminen. Ja sen myötä kaikki muu. 

Äiti, virheitä tehnyt ja tekevä. 








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde