Joulun välipäivät ovat välitilan aikaa vanhan ja uuden välissä



Joulun ja uudenvuoden välipäivät, mitä ne oikein ovat? Ajatonta aikaa juhlien välissä ja juhlakauden keskellä, arkea joka kuitenkin on puolijuhlaa. Päiviä jolloin oikein mitään ei saa aikaiseksi eivätkä ajatuksetkaan ota kunnolla hahmoa, vaan matkaavat menneen ja tulevan, tapahtuneen ja vielä tapahtumattoman välissä. 

Kokonainen päivä saattaa kulua, etkä ole saanut muuta kuin aamukahvin juotua, yöpuvun pois päältäsi ja pari mitäänsanomatonta kotiaskaretta tehtyä ja ehkä pienen kävelylenkin, kun tulee jo pimeä ja on aika sytyttää kynttilät, kääntyä iltaa kohti. 

Aika on ikään kuin pysähdyksissä. Joulun juhlallisuus tuntuu vielä ilmassa vaikka joulun pyhät ovat ohi, ilmassa väreilee uudenvuoden ja sen myötä uuden odotus. Uuteen vuoteen liitetään paljon uuden alun toivoa. Se toivo tulee aina, vaikka ihminen elämänsä aikana nopeasti oppii, ettei uusi vuosi sittenkään ole sellainen puhtaalta pöydältä aloitus kuin herkästi halutaan ajatella. Vaikka se hyvin voisi olla, se mahdollisuus annetaan ihmiselle aina uudelleen. 

Useimmat toimistotyöläiset ovat näinä päivinä lomalla, ja nekin jotka ovat töissä ja suinkin pystyvät, ottavat työt vähän rennommin. Minulta meni maanantai kokonaan ennen kuin sain työn päästä uudelleen kiinni. Ja nyt kaksi päivää on kulunut siihen, että ketään ei saa kiinni, asiantuntijapyynnöt kaikuvat kuuroille korville. Deadlinet lähestyvät eikä valmista lähimainkaan ole, mutta siihenkin suhtautuu nyt tavallista rennommin. Joulun välipäivien ihme sekin. 


Taivas on näinä päivinä suonut lumihiutaleita, pakkasta ja talvea enemmän kuin ilmastonmuutoksen pelossa kärvistelevä nykyihminen uskaltaa edes pyytää. Tänä aamuna heräsimme lumisateeseen (yhdeksän kieppeillä, ihanassa lomarytmissä), ja se jatkui koko aamupäivän ja vielä silloinkin, kun kiikutimme koiranpentumme eläinlääkäriasemalle ensimmäiseen rokotukseensa. 

Se olikin päivän suurin ponnistus. Sen jälkeen on ollut pelkkää pulkkamäkeä, luistelua ja joulusuklaiden syöntiä. Sen jälkeen kun viimein löysin välipäivinä työskentelevän asiantuntijan juttuihini, olen voinut itsekin ottaa rennosti ja luistella niin paljon kuin paljasjalkakenkiin tottuneet jalkani sallivat. 

Näihin päiviin kun voisi jäädä. Ajattomiin, vaatimuksista vapaisiin melkein-loma päiviin. Joululaulujen, jouluvalojen ja kitalaessa yhä tuntuvaan suklaan ja lanttulaatikon aromeihin. Iltoihin jolloin ei ole kiire laittaa lapsia nukkumaan, aamuihin joihin herätään valon pilkistäessä verhojen raosta, mikä tähän vuodenaikaan tarkoittaa että aamupäivä on jo pitkällä. 

Välitilaan, jonka aikana ei vielä tarvitse kohdata uutta vaan voi vielä viipyä vanhassa, entisessä, menneessä. Kaltaiselleni muutoksia pelkäävälle tämän suloisempaa aikaa ei voisi ollakaan. Ja kuitenkin odotan muutosta niin että kihelmöi, en enää pelkästään pelkää. 


Nyt on voimien keräämisen aika, olen tuntenut sen jo pitkään. Täytyy kerätä voimia sillä päättyvä vuosi on vienyt niitä paljon, vuodet ovat vieneet. Tulevaisuudessa täytyy löytyä voimia, sellaisiakin joita ei voisi kuvitellakaan omistavansa. Sellainen tunne minulla on. 

Siispä keitän karpaloglögiä, poltan kynttilöitä, luistelen, ulkoilen koiranpennun ja lasten kanssa, tankkaan vitamiineja, iloa ja rakkautta. Niitä tarvitaan. Uusi vuosi ei lupaa hyvää ja helppoa kenellekään, ilmassa jo vuosikausia roikkuneet muutokset ovat konkretisoituneet menneenä vuonna pelottavalla tahdilla ja ensi vuonna tahti taitaa yhä vain kiihtyä. 

Elämme vihan, pelon ja vastakkainasettelun maailmassa. Sen ei kuitenkaan pidä antaa masentaa. Ainoa mitä tulee tehdä, on antaa valon loistaa. Rakkauden valon. Rakkaus on hyvää toimintaa. Rakkaus on valo. Rakkaus merkitsee sitä, että toimii aktiivisesti yhteisen hyvän puolesta ja rohkeasti vääryyksien ja rakenteellisen pahan estämiseksi, joista erityisesti viimeksi mainittu kasvaa nyky-yhteiskunnassa huimaa vauhtia. 

Se ei ole aina helppoa. Rakkaus on niin valtava voima, että se saa itseensä, omiin ajatusrakennelmiinsa ja traumaattisiin muistoihinsa käpertyneen ihmisen tolaltaan ja hänen sisimpänsä myllerrykseen. Tuskin on mitään niin vaikeaa kuin antaa rakkauden sulattaa kovettunut, kiveksi muuttunut sydän ja päästää silmiä näkemään ne asiat, joita erilaiset estot ovat pitäneet aiemmin pimennossa. 


Mutta kun ensimmäinen murtuminen, se vaikein, on tapahtunut, loppu on helpompaa. Kun rakkaus pääsee esiin, kaikki salattu pakotetaan näkyviin ja ihminen jää paljaaksi. Näkyviin jää vain se, mikä on tärkeää: sydän. 

Tänä jouluna ja näinä joulun lumisateisina välipäivinä toivon kaikkein eniten yhtä asiaa: että meidän kaikkien sydämet paljastuisivat ja kuoriutuisivat kaikesta turhasta, joka tekee ihmissuhteista ja elämästä vaikeaa. Että ihmiset lakkaisivat näkemästä toisiaan vastakkaisilla puolilla olevina, jonakin jota vastaan tulee olla ja taistella. Vaan että jos jossakin rintamalinja kulkee, niin se on aivan muualla kuin ihmisten välillä: se on yhteiskunnassa kasvavien, demokratiaa ja yhteiskuntarauhaa halventavien voimien ja aivan meidän kaikkien ihmisten välillä.

Samoin toivon että ihmiset ymmärtäisivät, että ojennettu käsi haluaa auttaa, ei työntää kauemmas. Ja että joskus avunanto ottaa muodon, jota oma rajoittunut, kärsivä ja ahdistunut mieli ei millään tahdo ymmärtää avuksi, vaan harhaisesti näkee siinä vihollisen, milloin "disinformaation", milloin "ilkeän" lähimmäisen muodon ottaen.

Toivon sitä yleisesti koko ihmiskunnalle mutta myös yksityisesti omaan elämääni. Mitä suurempi rakkaus eli mitä kiltimpi ihminen, sitä enemmän saa kärsiä, on joku viisas joskus sanonut. Sen olen omakohtaisesti viime aikoina kokenut. Ja se oppi on tärkeä ja valaiseva oppi ja olen siitä kiitollinen. Vaikeimmissakin tilanteissa piilee aina opetus, ja yleensä sitä tärkeämpi, mitä vaikeampi on tilanne. 


Kiitos siis sinulle, sielunsiskoni, sinä joka minua olet opettanut ja opetat edelleen. Kiitos vihastasi, kiitos sanoistasi ja käytöksestäsi jotka haavoittavat. Tutkin niitä ja samalla sisimpääni, ja opin valtavan paljon lisää. Näen nyt selvemmin kuin ennen, näen muistojen läpi ja ymmärrän, miten paljon kärsimystä, surua ja tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta kannat ja olet kaikki nämä vuodet kantanut. 

Kunpa voisin kantaa siitä osan. Kunpa voisin auttaa, kunpa olisin osannut auttaa, ajattelen yhä uudelleen, vaikka tiedänkin ettei se ole käsissäni eikä tehtäväni, ei ole koskaan ollutkaan. En välitä vaikka sanojani pilkataan "kuvitelmiksi olevansa joku rakkauden lähettiläs" tai persoonaani loukataan sanoilla joita en olisi ikinä uskonut läheiseltä ihmiseltä kuulevani, niin rakkaalta ja tärkeältä. En välitä siitä sillä tiedän, että sen kaiken takana lymyää piilossa kuitenkin se ainoa asia, jolla on merkitystä, eikä sitä mikään pahuus voi voittaa vaikka siltä saattaa hetkellisesti erehdyksessä näyttääkin. 

Turvaudun Sokrateen sanoiksi väitettyyn ajatukseen: Ihminen ei tee tietoisesti pahaa. Eli jos ihminen hyväksyy ja ymmärtää tietoisuuden siitä, että on tekemässä jotakin pahaa, hän ei toteuta aiettaan. Toisin sanoen pahantekijä ei tiedä (ei ole tietoinen) mitä tekee, Golgatalta tuttu elämänviisaus. 

Enemmän kuin muuta, ihmiselle tulisi siis toivoa tietoisuutta. Sitä joka poistaa torjunnan, sen josta pidetään monesti kiinni viimeiseen asti, koska totuuden näkeminen on niin tuskallista. 

Paha voitetaan vain hyvällä. Siksi ei pidä luovuttaa, vaikka maailma näyttää mustalta, ihmisten viha tuntuu kasvavan ja  oikeudenmukaisuudesta kiinni pitävät ihmiset vaikuttavat jäävän häviölle. Ei pidä luovuttaa, sillä hyvyys ei koskaan häviä.






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi