Rooman-reissu pähkinänkuoressa: Lapsiystävällisyyttä, hikinen (ja ihana) julki-imetyskokemus, tuhkarokkopelkoa ja kaikin puolin kuumaa
 |
| Albano-järvellä (Castel Gandolfo) vilvoittelemassa. |
Roomassa vierähti kolme hikistä viikkoa. Kaikista tuhkarokkopeloista huolimatta päätin siis sittenkin pakata laukut ja viettää Italiassa rokottamattoman vauvan kanssa koko loman. Aikamoinen hässäkkä pääni sisällä välillä syntyi, harkitsin paluun aikaistamista, kyttäsin viikoittaisen tuhkarokkotilaston ilmestymistä, pelkäsin väkijoukkoja ja jokaista kuumeisen oloista tai yskivää ohikulkijaa.
Lopulta, kun olin keskustellut aiheesta apteekkarihenkilöstön, kahvilan omistajien, kauppojen myyjien, ystävien, tuttavien ja sukulasten kanssa, vakuutuin siitä, että tuhkarokkotapauksia ei meidän lähistöllämme ole. Havaitsin myös, että Italiassa ongelmaa ei nähdä ollenkaan niin suurena ja kauheana kuin ulkomailla annetaan ymmärtää:
Eihän täällä mitään epidemiaa ole, oli yleinen vastaus kun otin aiheen puheeksi. Ainahan tuhkarokkoa on jonkin verran liikkeellä. Ei täällä meilläpäin sitä ole.Tuhkarokkoa on eniten maahanmuuttajilla, italialaiset ovat kyllä melkein kaikki rokotettuja. Huidottiin käsillä vähättelevään tyyliin, annettiin ymmärtää että voin olla täysin rauhassa asian suhteen. Non ti preoccupare.
Italialainen huoleton asenne tarttui osittain minuunkin. Ehkä se sitten on niin. Ei ole syytä paniikkiin.
Tosin pidin tarkkaan kiinni siitä, etten vienyt vauvaa lainkaan sisätiloihin, en edes lähikauppaan tai kahvilaan, puhumattakaan kauppakeskuksista. Tämä loma tulee jäämään mieleen paitsi ennätyshelteistä, myös ihmisjoukkojen välttelystä ja vauvan kanssa ulkona odottelusta, kun muut menivät sisälle kauppoihin.
Välttelyn tuhkahduttavin ilmentymä oli sunnuntaina iltapäivällä, kun lähdimme kotimatkalle ja saavuimme Fiumicinon lentokentälle 39 asteen paahteessa. Jäin vauvan kanssa odottelemaan ulko-ovien läheisyyteen, sillä aikaa kun mieheni hoiti lähtöselvittelyt minimoidaksemme lentokentällä sisällä väkijoukossa vauvan viettämän ajan. En muista, että olisin muualla kuin saunassa kokenut koskaan yhtä hikisiä hetkiä. Ilman tuulen häivääkään asfalttiviidakon keskellä helleilmamassa Lucifero näytti kaikkein kuumimman puolensa. Hikoilin yhtä paljon kuin saunassa, vaatteet olivat litimärät, hiki valui kasvoilta ja selästä kuin vesi suihkussa.
Onneksi vauvalla ei ollut hätää. Se oli yhtä iloinen kuin aina ennenkin, eikä ymmärtänyt varmaan yhtään äitinsä kärsimyksistä, pahensi vain niitä kiehnäämällä sylissä ja haluamalla jatkuvasti pomppia polvillani.
Ilahduttava julki-imetyskokemus
Mutta mitäpä sitä ei lapsensa eteen äiti tekisi. Sitä paitsi pääsin kaiken sen hikoilun keskellä kokemaan yhden mukavimmista hetkistä äitiyteen ja Suomessakin paljon pinnalla olevaan julki-imetykseen liittyen.
Kuuma kun oli, vauva halusi totta kai vähän väliä juoda maitoa. Niinpä raottelin tämän tästä imetystoppini kankaita ja imetin, siinä jatkuvana virtana edessäni soljuvan ihmisjoukon edessä. Erään imetyshetken aikana luokseni erkaantui lähelläni olevasta vartijoiden joukosta yksi. Hän kurottui katsomaan vauvaa, ja olin varma, että nyt koen elämäni ensimmäisen kerran tilanteen, jossa joku tulee valittamaan julki-imetyksestä.
"Tulin katsomaan, imeekö vauva tosiaan maitoa", sanoin vartija kasvoillaan ihastunut ilme. Kyllä vain, vastasin. Mies puhkesi innoissaan selittämään, että hänestäkin on tulossa joulukuussa vanhempi ja näytti puhelimestaan valokuvia edellisenä päivänä otetuista 3D-ultaräänikuvista. Tyttö tulossa, esikoinen, hän ilmoitti kasvot onnesta hehkuen ja vastaanotti tyytyväisenä onnitteluni tulevalle isälle.
"Kohta nuo asiat ovat minullekin tuttuja", kuulin miehen jatkavan aiheesta puhumista kollegoilleen.
Minulle jäi keskustelusta hyvä mieli. Ei silti, että olisin koskaan Italiassa kohdannut kielteisiä asenteita imettäjiä kohtaan. Päin vastoin, aina vain ihaillaan ja ihastellaan lapsia ja kaikkea heihin liittyvää, varsinkin vauvoja.
Lisää lapsiystävällisyyttä
Ravintolaankin uskaltauduimme syömään koko konkkaronkka, ja kyllä vain, imetin sielläkin kesken ruokailun kenenkään puuttumatta asiaan tai luomatta nyreitä katseita. Kolmilapsinen perhe herättää Italiassa yllättävänkin paljon myönteistä huomiota. Ovatko ne kaikki tosiaan teidän? Mikä ihana kolmikko! Voi mikä suurperhe!ovat kommentteja, joita kuulimme useammankin kerran, ja ihan tuntemattomilta.
Ehkä hauskin huomionosoitus tuli sekin lentokentällä, menomatkalla, kun lentokenttähenkilökuntaan kuuluva mies seurasi ensin minun, vauvan ja esikoisen odottelua ulko-ovilla (myös menomatkalla siirryin suoraa päätä koneesta ulos tuhkarokkopelon takian, ja mies hoiti matkalaukut ynnä muut) ja sitten lopun perheen saapumista matkalaukkujen kanssa paikalle.
Hän oli huomioinut jo vauvaa ja esikoista, ja kun keskimmäinen ilmaantui paikalle, mies esitti suuresti hämmästynyttä ja heilautti suurieleisesti käsiään. "Kertokaa minullekin mikä on salainen reseptinne, kun teidän lapsenne ovat toinen toistaan suloisempia!" hän huudahti.
Huomionosoitusten määrää lisää se, että vauvamme on todellinen hurmuripakkaus. Hän hymyilee ja nauraa sydämensä pohjasta ihan jokaiselle, joka häntä huomioi tai katsoo edes päin. Sukulais-ja ystävävierailuilla omat käteni olivat lähes koko ajan tyhjät, sillä vauva kiersi sylistä syliin ja viihtyi jokaisen kanssa yhtä hyvin. Äidin tai isän syliin ei ollut kiire.
Sellaisia ovat olleet kaikki lapsemme vauvoina, eivätkä nuo nyt isompinakaan mitään ujoja ole. Italialaisuudella kai selittyy moinen sosiaalisuus - äidiltään eivät ole ainakaan perineet.
Kirjoja ja villasukkia
Nyt haettuani sukat jalkaan alkaa hieman jo lämmetä. Aikaisempien kokemuksieni perusteella tiedän, että keholta menee noin pari vuorokautta sopeutua isoon lämpötilan muutokseen. Kylmästä lämpimämpään päin kestää vähän kauemmin, toisin päin tapahtuessa saattaa yksikin vuorokausi riittää.
Tiedän myös sen, että kohta sitä lämpöä ja hellettä on jo ikävä. Onhan tämä ilma täällä Suomessa ihanan raikas ja vilpoisa, ja kylmässä on aina se hyvä puoli että helpottaa kun pukee lisää ylle. Mutta silti - lämpöisessä auringonpaisteessa on jotain, joka hellii muutakin kuin pelkkää ihoa hehkullaan. Valo ja lämpö ulottuvat mielen joka sopukkaan asti ja tekevät koko olemassaolosta jotenkin kirkkaampaa.
Viimeistään kun syksy alkaa pimetä ja kylmyys tosissaan kangistaa, nämä juuri päättyneet läkähdyttävät päivät ja viikot Roomassa tulevat kultautumaan entisestään muistoissa. Lapsienkin kanssa puhuimme moneen kertaan, että muistellaan tätä kaikkea sitten, kun puemme Suomessa päällemme villahaalarin, toppahaalarin, rukkaset ja villapipon, ja siltikin on kylmä!
Tätä kirjoittaessani olen paitsi hakenut sukat jalkaani myös juonut ison kupin teetä. Vettä ei onneksi sada enää kaatamalla kuten paluuta seuraavana päivänä, vaan aurinko paistaa siniseltä taivaalta täälläkin. Lämpötilat vain ovat 20 astetta alhaisemmat kuin Roomassa eli +20, mutta kyllä auringonpaisteessa tuntuu lämpimältä. Ja hiki jopa tulee niin, että jos sulkee silmänsä ja oikein kuvittelee, voi melkein luulla olevansa yhtä Italiassa.
Koska alunperin luulin viettäväni Roomassa vain noin viikon ja palaavani vauvan kanssa muuta perhettä aiemmin tuhkarokkopelon takia, en vaivautunut ottamaan edes konetta mukaan reissuun. Siksipä runsaista blogikirjoitusaiheista huolimatta en kirjoittanut matkalla yhtään mitään vaan varastoin aiheet myöhempää käyttöä varten.
Toisaalta erossa olo omasta kannettavasta teki oikein hyvää. Jäi enemmän aikaa muuhun eli perheen kanssa olemiseen, lomailuun ja hyvien kirjojen lukemiseen. Uusimpana löytönä salanimellä Elena Ferrante kirjoittava taiturimainen italialainen kirjailija, jonka teoksia on käännetty suomeksikin. Suosittelen niitä kaikille, jotka pitävät elävästä, koukuttavasta kerronnasta (kirjaa ei voi laskea käsistä kesken ja jos laskeekin, tarina kummittelee mielessä jatkuvasti) ja ilmiömäisestä yksityiskohtien kuvailusta sekä italialaisesta miljööstä tarinan taustalla.
Itseäni kutkuttaa tekstin lisäksi kirjailijan sukunimi, jonka näkeminen kirjan kannessa muistuttaa minua omasta kirjan kirjoittamisen unelmastani. Ehkä jonakin päivänä tekstit pöytälaatikosta löytävät tiensä kirjan sivuille, kuka tietää.
Ostin kotiin viemisiksi kirjailijan kolme teosta, ja niitä kelpaa pimenevinä iltoina lueskella sohvanpohjalla villasukat jalassa. Syksyä kohti siis, mutta ei auta. Ja onneksi joka vuodenajassa on oma taikansa. Ja onneksi meillä yhä on vuodenajat. Roomassa alkaa nimittäin olla melkein yhtä kesää koko vuosi, eikä sekään enää mukavaa ole.
e
Kommentit
Lähetä kommentti