Sääepäonnea ja todellista onnea

Tummat pilvet lomalaisten kiusana. Kuva Apuliasta.
Katsellessani ulos pihan viereiselle luistelukentälle ja suksia kantavaa ohikulkijaa päähäni nousee kutkuttava kysymys, jolle ensin luon vähän taustaa. Työpöytäni on peittynyt käytettyihin nenäliinoihin, ja teepussiasetin pursuilee kahteen kertaan haudutettuja teepusseja (nenäkin on niin tukossa, että on ihan sama juonko haaleaa vai vahvaa teetä vai peräti pelkkää kuumaa vettä).

Viimeiset kolme päivää on vierähtänyt sisätiloissa, ja viikonloppunakin, reilumman lumimäärän vihdoin saapuessa, uskalsin ulos vain rauhallisille köpöttelylenkeille koirien kanssa. Ei olisi varmaan kannattanut sitäkään vähää, sillä neljän pikkuflunssapäivän jälkeen sairaus alkuviikosta paheni kuumetaudiksi.

Lyhyesti sanottuna, en ole päässyt hiihtämään vieläkään tänä talvena, sillä juuri sinä päivänä kun hiihtokelit sallivat lumisateet alkoivat, terveyteni petti. Siitä päästään alun kutkuttavaan kysymykseen:

Onkohan minua epäonnisempaa olemassakaan, mitä säätiloihin tulee? Sairasvuoteella potiessa on nimittäin ollut aikaa tehdä pientä listaa.

Ensimmäinen sääepäonni, joka mieleeni on jäänyt, juontaa niinkin pitkälle kuin vuoteen 2006. Tuolloin vietimme Italiassa, Roomassa ja Calabriassa italialaiseksi kesäsääksi epätavallisen kalsean heinäkuun (sateita, lämpötila usein alle + 30:ssa), sillä aikaa kun Helsingissä nautittiin tilastollisestikin tavanomaista lämpimämmästä heinäkuusta (helteitä ja jopa 30 asteen kieppeillä olevia lämpötiloja).

Tuolloin asia ei vielä vaivannut, mutta en aavistanutkaan kokemuksen olevan alkusoittoa pitkälle sääepäonnen sarjalle, jolle ei vielä loppua näy.

Naimisiin menimme vuonna 2007 mieheni kanssa pilvisen ja sateisen sään vallitessa. Kyseessä oli toukokuun loppu, ja säätiedotukset olivat lupailleet kuin tilauksesta hellejakson saapumista Helsinkiin juuri hääpäivämme kynnyksellä, ja ilma olikin jo alkanut lämmetä mukavasti. Mutta vuorokautta ennen häitä tapahtui jotakin odottamatonta. Ilmatieteen laitos ilmoitti perjantaina , että jonkin harvinaisen sääilmiön  vuoksi hellerintama saapuukin vasta sunnuntaina (häät olivat lauantaina). Odottamaton ja nopea sadealue saapuisi Etelä-Suomen ylle juuri ja ainoastaan lauantaiksi.

Niinhän se saapukin. Koko aamun satoi, hääkuvat otettiin pilvisessä säässä eikä Tuomiokirkon taustalla näkynyt edes kaistaletta sinistä taivasta, kuten olimme toivoneet. Illalla, kun hääjuhla alkoi olla ohi ja vieraat lähteä, taivas alkoi repeillä raskaasta pilviverhostaan. Seuraavana päivänä oli helle, jota jatkui keskeytymättä seuraavat kolme viikkoa.

Me suuntasimme häämatkalle Venetsiaan - jossa satoi vettä puolet matkasta. Toinen puolisko kuitenkin oli aurinkoista, sentään. 

Pari vuotta sitten saimme idean lähteä etelänlomalle Italian Apuliaan syyskuun ensimmäisellä viikolla, jolloin hinnat ovat sesonkikauden jälkeen alhaisemmat mutta jolloin ilmat ovat vielä takuuvarmasti lämpimiä. Mukana olivat myös appivanhemmat, jotka muistelivat aiempia Apulian-reissujaan ja sen onnistuneita säitä. Kun saavuimme lomakyläämme, asfaltit olivat sateesta märkiä ja ilma suomalaisittain kotoinen eli kosteankylmänkalsea. Koko päivän oli satanut - paikkakunnalla ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen. Kuulemma ikinä eivät syysilmat vielä tähän aikaan siellä alkaneet. Sinä vuonna alkoivat. Muistelemme vieläkin - nyt jo nauraen - kuinka hytisimme rankkasateessa loma-asunnon terassilla, kesäkunnossa olevissa (lue: sängyissä pelkät lakanat, ei peittoja)sisätiloissa ja tuulisella, pilviverhoisella rannalla. Varsinaisia hellepäiviä mahtui viikkoon ehkä kaksi. Tästäkin reissusta voi lukea lisää täältä.

Ehkä kaikkein hupaisin sääepäonni koettiin kuitenkin viime vuonna aivan alkukesästä, kun suuntasin Roomaan muka ottamaan varaslähtöä kesään. Kaikkea muuta. Suomessa koettiin toukokuun lopun helle, josta vieläkin puhutaan, kun Roomassa värjöteltiin historiallisen kylmissä alkukesän säissä. Reissusta voi lukea enemmän täältä.

Sitten ovat talvikeleihin liittyvät epäonnet.  Peräti kaksi kertaa on käynyt niin, että juuri kun pitkän odotuksen jälkeen Helsinkiin on saatu kunnolla lunta (talvina 2010-11 ja  2011-12), niin meillä on ollut lähtö Roomaan ja siellä pidempiaikainen oleskelu edessä. Joidenkin mielestä kyseessä voi tietysti olla mitä suurin onni, jos pääsee lumisateiden tieltä Italiaan, mutta omien mieltymyksieni mukaan kyseessä on epäonni. Jos vastakkain ovat lumeton Helsinki ja lumeton Rooma, jälkimmäinen voittaa tietysti, mutta parista lumellinen Helsinki-lumeton Rooma, edellinen voittaa selkeästi.

Jälkimmäisellä kerralla lumimyräkkä osui jopa juuri samalle päivälle, kun meidän oli ajettava kohti Vuosaaren satamaa ja Itämeren-laivaa. Sitä ennen oltiin kärvistelty uuteenvuoteen asti ja pitkälle tammikuuhun mustissa maisemissa. Kyllä, minua harmitti. Olisin mielummin jäänyt kotiin hiihtämään kuin viettänyt sydäntalvea kosteankalseassa italialaisessa talvisäässä, joka vastaa Suomen ikävimpiä loka-marraskuun säitä.

Hiihtämistäni vastaan tuntuvat olevan suuremmatkin voimat. Paitsi että lunta on tullut juuri väärään aikaan, useamman kerran myös sairaudet ovat estäneet hiihtämisen, kuten tälläkin hetkellä. Omaa syytänikin osittain tietysti, kun syön epäterveellisesti ja saan kaiken maailman flunssat ja influenssat. Yksi pahimmista koettiin vuodenvaihteessa 2010-11, kun perheemme sai pikkujoulupippaloista erittäin inhan influenssaviruksen. Sen myötä minulta kului ensin joulu ja uusivuosi sekä loppiainen pedissä ja sen jälkeen tammikuu toipilaana, eli ei toivoakaan hiihtämisestä. Mieheni poti tammikuussa samaa petiin kaatavaa tautia kolme viikkoa eli puolet isyysvapaastaan. Kun hieman tokenimme, tuli sitä lunta enemmänkin - ja meidän lähtömme Roomaan koitti. Hiihdin tasan kerran siinä välissä.

Sääepäonni tuntuu tarttuneen myös lähipiiriin. Vuotta en enää muista, mutta eräänä talvena anoppini päätti tulla kylään varta vasten talvella lunta katsomaan. Olihan lunta sinä talvena runsaasti ja lisää sateli koko ajan. Täydellinen talvi siis. Viikon matka varattiin. Se viikko osoittautuikin sitten oudoksi sääilmiöksi, sillä samana päivänä kun anoppi saapui, pitkä pakkasjakso vaihtui plussakeliin ja roimaan vesisateeseen. Yli puolet lumesta suli muutaman vesisadepäivän seurauksena, kadut muuttuivat mustiksi loskaviemäreiksi ja lopulta koko komeus jäätyi kaiken peittäväksi liukastelualustaksi, kun pakkaset taas tulivat. Anoppi kaatui onneksi vain kerran eikä edes loukkaantunut pahasti, mutta mustat muistot viikosta jäivät. Heti sen jälkeen kun anoppi lähti, pakkaskelit taas jatkuivat ja mustan jään päälle satoi montakymmentä senttiä lunta - eli kaikki palasi taas sellaiseksi, kuten oli koko talven ollut.

Viimeisin naurettava sääsotku on vielä todella tuoreessa muistissa. Jälleen anoppi saapui Suomeen lunta katsomaan, ja tällä kertaa vielä appi sekä tyttärensä mukanaan. Vaan eiväthän he sitä lunta nähneet kuin kahtena viimeisenä lomapäivänään. Muut 12 päivää menivät epätavallisen lämmintä tammikuuta ja lumettomuutta hämmästellessä.

Ehkäpä tämä riittää sääepäonnesta tällä kertaa. Parasta näissä muistoissa on se, että viimeistään jälkikäteen ne kuitenkin vain naurattavat ja tekevät elämästä muistorikkaamman. Enkä missään nimessä väitä, että kyseessä olisi todellinen, haitallinen epäonni. Kyse on sittenkin vain pikkuasiasta. Ja tottahan minä esimerkiksi siellä Roomassa sitten kuitenkin viihdyin, vaikka aluksi vähän kyrsikin jättää talvinen Suomi taakse.

Eikä häämatkakaan pilalle mennyt, vaikka satoi. Ehkä koko matkan romanttisimpia kuvia ja hetkiä ovat nimittäin ne, kun seisomme sateenvarjon alla Venetsian kapeilla kujilla ja pakenemme sadetta kahvilaan espresson äärelle. Melko romanttista oli myös sateen ropina hääsviitin ikkunaan.

Todellista epäonnea on se, jos ei ole hyviä muistoja lainkaan. Todellista onnea on se, että on rakkaita ihmisiä ympärillä, joiden kanssa jakaa ne pienet (ja toki suuremmatkin) epäonnen hetket, kuten sateen hiekkarannalla.








Kommentit

  1. Täällä toinen jolla on sääepäonnea! kerran pakkasin sandaalit mukaan Nizzan "talvi"matkalle koska kuvittelin siellä olevan lämmintä säätiedostusten +20C mukaan, mutta olikin noin +7C..
    Kuvittelin myös että Kanarialla olisi ollut sellainen mukavan lämmin ilma että tarkenee uida mutta vesi olikin yhtä tulikuumaa kuin ilmakin eli +50C. Viime keväänä Italiassa oli todella viileää, tosissaan silloinkin odotin niitä sopivan lämpimiä ja sateettomia kelejä ja lähdin ennen kesäkuuta pois juuri kun ehti tulla ehkä ne sopivat kelit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh, harvemmin on noin päin että onkin liian kuumaa! Viime kevät Italiassa tosiaan oli harvinaisen kylmä, sitä muistellaan vieläkin. Säät osaa olla arvaamattomia!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Parempaa kohti ollaan jo menossa eli "vain" nuhaa ja päänsärkyä enää. =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin