Haarukkavaras italialaisissa häissä ja muuta häähumua

Hääkakkua.
Ensimmäisissä italialaisissa häissäni olin kaksikymppinen ja pukeutunut etiketin vastaisesti kiilakorkokenkiin ja valkoiseen hellemekkoon (no, oli siinä myös punaisia kukkia mutta silti). Muiden juhlavieraiden eleganssi häikäisi, ja tunsin olevani kuin juro, kömpelö ja epäsosiaalinen suomalainen sulavasti käyttäytyvien ja small talkin hallitsevien etelämaalaisten keskellä, ja niinhän minä olinkin.

Jouduin hämmennyksen valtaan jo pelkästään nähdessäni ravintolan pöydässä erikokoisten aterinten ja lasien rivin. Menin tietysti aloittamaan väärästä päästä aterinrivistöä ja kaiken lisäksi nappaamaan vierustoverin haarukan. Loppujen lopuksi koko pöytä sekoili aterinten kanssa sen takia, että minä olin aloittanut alkuruuan syömisen väärillä haarukoilla ja varastanut naapurilta yhden.

Pöytäseurueeseemme kuuluva hienostelija tiedusteli varmaan osaksi tilannetta keventääkseen, käytetäänkö Suomessa vain yhtiä aterimia, mutta minä teeskentelin etten ymmärtänyt. Mekkoani kehuttiin, mutta minä olin kuulevinani niissäkin kommenteissa piilotettua ivaa. Hikoilin ja punastelin aterinsotkun kanssa ja kuuntelin, kuinka mieheltäni tiedusteltiin suhteemme siihen astista pituutta ja piilotetusti myös vakavuusastetta.

Eihän tuo mikään ihme ollut:

Olin kaksikymmentä, mutta näytin tuohon aikaan ehkä vielä pari vuotta ikääni nuoremmalta. Mieheni taas kasvatti siihen aikaan viiksia (joita en vielä ollut kehdannut pyytää hänen leikata), jotka vanhensivat häntä viisi vuotta lisää siitä yhdeksästä vuodesta, jotka hän on minua vanhempi.

Nyt kaksitoista vuotta myöhemmin katsaus tuohon pöytäseurueeseen osoittaa, että me olemme pöydän ainoa naimisiin mennyt ja yhä yhdessä oleva pari. Lisäksi ainakin yksi pöydässä istuva mieheni tuttu on myöhemmin myöntänyt piikitelleensä minua silkasta kateudesta miestäni kohtaan. Jälkikäteen ajateltuna nuo ekat italialaiset häät lähinnä enää nostavat hymyn huulille ja tuovat mieleen ensimmäiset Italian-reissut, jolloin kaikki - ja varsinkin häät -  vielä kieltä ymmärtämättömänä tuntui johonkin täysin vieraaseen ja "hienompaan" maailmaan astumiselta. Laitetut ja huolitellut naiset, kohteliaat miehet ja kaikki se juhlasyömisen ympärille liittyvä koreilu, viinilasien kilinä ja aterimien kiilto.

Minä olin tottunut liikkumaan meikittä ja mahdollisimman mukavat kengät jalassa, ja juhliinkin valmistautuminen vei ehkä vartin verran. Suomalaisissa häissä olin tottunut hakemaan ruokani buffet-pöydästä enkä seuraamaan, kuinka mustaan pukuun sonnustatuneet tarjoilijat kantoivat hopealautasilta annoksia toisensa jälkeen ja kaatoivat viiniä lasiin sitä mukaan kun siitä kerkesi kerran hörpätä.

Sen opin pian, että Italiassa häissä ei ole kuin yksi pääasia. Hopealautaset ja aterinrivistöt ovat loppujen lopuksi vain hämäystä, sillä italialaisissa häissä kuuluu mässätä, ja paljon, sama se millä ja kenen haarukalla. Ainahan häissä syödään, voi kuka tahansa suomalainenkin todeta, mutta jälleen kerran ylensyöminen saa Italiassa täysin vertaansa vailla olevat mittasuhteet.

Alkupalapöytä on yleensä sitä kokoa, että se voisi kevyesti olla minkä tahansa suomalaisten häiden koko menu. Buffet-pöydän muodossa tarjoillut antipastot ovat vieraiden käytössä sen aikaa, kun hääpari kirkkotoimituksen jälkeen käy hääkuvassa tai löytää ruuhkassa perille juhlapaikalle - molemmissa tapauksissa aikaa voi kulua sen parisen tuntia. Ja sen pari tuntia vieraat myös syövät.

Juustoja kuten mozzarella di bufala campanaa, pecorinoa, parmigianoa, ricottaa ja sitäkin usein vielä bufala-versiona, liuta leikkeleitä, marinoituja ja grillattuja munakoisoja, paprikoita, oliiveja, kesäkurpitsaa, herkkutatteja, aurinkokuivattuja tomaatteja, kylmiä pastasalaatteja, foccacciaa merisuolalla ja rosmariinilla, tomaattikastikkeella tai oliivitahnoilla, bruschettoja ja tietysti pikkupzzoja, parmankinkkua ja melonia, uppopaistettuja mozzarellapalloja, kurpitsankukkia, oliiveja ja muita kasviksia, koko italialaisten antipastojen valikoima ja vielä vähän päälle.

Kun tätä seuraa ainakin kaksi primo piattoa mutta monesti myös kolme tai neljä (eli  yleensä eri makuisia pastoja ja risottoja), kaksi pääruokaa (yleensä liha ja sitten kala), vihreä salaattilautanen, kakku ja espresso sekä vielä samanmoinen buffet-pöytä kuin alkupaloissa mutta tällä kertaa jälkiruokia ja hedelmiä, on ihan ymmärrettävää, että oksentaminen on loppuillasta ihan normaalia puuhaa.

Häissä, joissa olen ollut, antipastojen jälkeen kaikki ruokalajit on kannettu valmiina annoksina pöytään, joten ei ole edes voinut tehdä valintaa oman ruokamäärän suhteen. Tuntuu todella nololta ja kauhealta haaskaukselta jättää juhlian loppupuolella koskemattomia annoksia tarjoilijoiden pois kannettavaksi.

Muuta italialaisissa häissä ei sitten ehditäkään tekemään kuin syödä. En ole koskaan kuullut yhtäkään puhetta, nähnyt yhtäkään leikkiä tai edes häävalssia niissä häissä, joissa olen ollut. Kuulemma epäolennaisuuksiin ei ole aikaa.

Taisi italialaisilla vierailla olla meidän häissämme ihmettelemistä, kun tunti toisensa jälkeen kulutimme kallista syömisaikaa puheiden, muisteloiden, arvausleikkien, sukkanauhanheittojen ja lauluesitysten parissa. Tosin ei meidän häissä olisi niin paljon syötävää riittänytkään, että koko päivä olisi siihen mennyt - vaikka italialaisen puolen juhlissamme toki huomioon otimme ja panostimme kohtuullisen kovasti myös ruokapuoleen. Ihan pieleen ei panostus mennyt, siitä kertoo se että yhä kuuden vuoden jälkeen italialaiset vieraat kaiholla muistelevat Perhon poropastaa.

Viime viikonloppuna olimme vieraina suomalaisissa häissä. Siellä kuunnellessani hääparin vanhempien ja isovanhempien puheita, katsoessani kuvia ja videoita parin lapsuudesta, nuoruudesta sekä polttarijuhlista ja tanssiessani teinibolognesea muiden vieraiden mukana, ajattelin moneen kertaan, että onneksi meillä suomalaisilla on omat hääperinteemme. Ruoka oli toki myös hyvää, mutta kyllä minä mielummin muistan ystävieni häät hyvästä ohjelmasta ja ainutlaatuisesta tunnelmasta kuin siitä, että olisin lakkaamatta syönyt siellä erilaisia ruokia ja istunut paikoillani koko ajan, paitsi haaliessani buffet-alkupala- tai jälkiruokapöydästä lisää ruokaa.



Kommentit

  1. Voin vähän arvailla tuota ruokamäärää, sillä olen kerran ollut Italiassa La prima comunionessa, jossa tarjottavien määrä on varmaan huomattavasti pienempi häihin nähden,mutta näin suomalaisen mittapuun mukaan todella massiivinen.

    Podin ennen reissuun lähtöä aikamoista vaatekriisiä. Olin kysellyt useammalta italialaiselta ystävältä vinkkejä ja jokainen oli erilainen. Mulla oli kauhea stressi siitä, etten vaan erotu joukosta. Lopulta päädyin tylsästi mustavalkoiseen asuun. Ihan eka suunnitelmani oli ollut värikäs kukallinen kesämekko, mutta sen yksi ystävistä tyrmäsi täysin liian värikkäänä. Tosin kun sitten kirkossa katselin toisten pukeutmista, oli sitä kyllä aivan laidasta laitaan. Hyvin sielä olisi yksi suomalainenkin kukkamekossaan mennyt :-)

    VastaaPoista
  2. Kyllä, Italiassa tosiaan ostataan syödä juhlassa kuin juhlassa! Itse en ole koskaan ollut prima comunionessa, mutta voin kuvitella että tarjottavia sielläkin riittää.
    Mullakin oli alkuaikoina Italiassa juhlissa käydessäni ja välillä arkenakin vaikeuksia ymmärtää, miten pukeutua. Tuntui, että italialaiset on aina niin tyylikkäitä ja itse erottui joukosta vähemmän tyylikkäänä eli huonoon suuntaan...Mutta olen oppinut rentoutumaan asian suhteen ja huomannut, että kyllä Italiassakin on tyyliä jos toisenlaista, niin kuin sinäkin juhlissa huomasit. On vain oma itsensä ja edes vähän tilaisuden juhlavuuden mukaan yrittää pukeutua, niin se saa riittää =)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin