Rasvankäryisistä ranskalaisista insalata capreseen

Ranskalaiset perunat - tuo paistorasvan, nopeiden sokereiden ja liian suolan epäpyhä, terveyttä tuhoava kolminaisuus! Muistan lukeneeni jostakin, että ranskalaisten perunoiden täydellisessä suhteessa makeutta, rasvaa ja suolaisuutta sisältävä tuoksu aiheuttaa ihmisessä aivan erityisen syömishimon. Tietäähän sen itse kukin, miten hampurilasravintolasta kantautuva ranskisten käry saa veden ihan oikeasti kielelle, etenkin nälkäisenä - vaikkei edes pitäisi ranskalaisista perunoista. Näin käy terveystietoisemmallekin ihmiselle ja myös minulle jopa juoksulenkillä, eli hetkenä jolloin roskaruuan pitäisi olla kaukana mielestä ja rantakropan ja maratonkunnon ajatteleminen tilalla. Mutta niin vain kun juoksen Hesburgerin ohi ja tuo jumalainen, rasvaisenmakea tuoksu tavoittaa nenän,  saatan jopa ajatella, että kunhan pääsen kotiin ja suihkuun, palaan tänne takaisin hakemaan iltapalaa. Onneksi mielihalu yleensä katoaa saman tien sitä mukaa, kun rasvan haju jää taakse. Miten ihmeessä ranskikset ovat niin salakavalia?

Jotain erityisen voimakkaasti nälkäkeskusta kiihottavaa niissä - ja sipseissä - täytyy olla. Kun yhden laittaa suuhunsa, on melkein pakko syödä lisää. Senhän on eräs perunalastumerkkikin oivaltanut ja hyödyntänyt ärsyttävässä mainoslauseessaan. Ei auta yhtään, vaikka tietää,  miten hurjasti niissä on tyhjää, terveydelle kaikin puolin haitallista energiaa, miten kiivaasti ne nostavat verensokeria ja miten ne on uitettu omega-6 -rasvahappoja kuhisevassa, kuumenusta huonosti kestävässä ja kehon tulehdusarvoja nostavassa öljyssä.

Asiahan tietysti selittyy paljolti myös geeneillämme. Sehän tiedetään, että kaikki kaloripitoinen eli rasva ja sokerit houkuttelevat ihmistä, onhan meidät alitajuisesti ohjelmoitu ajattelemaan ja toimimaan niin, että selviämme hengissä ja saamme ravitsevaa ruokaa riittävän paljon. Vielä parempi, jos rasvan ja sokerit saa samassa paketissa. Kun sellaista energiapommia on tarjolla, on parempi ahmia oikein kunnolla ja varastoon, ajattelee pieni kivikautinen nälänhätiin ja huonoon metsästysonneen varautuva ihminen meissä. 

Kaiken lisäksi ranskiksissa on se harmittava piirre, että ne tuntuvat olevan jokaisen lapsen lempiruokaa, iästä ja muista makumieltymyksistä riippumatta. Ennen kuin minusta tuli äiti, vannoin ettei oma lapseni koskaan oppisi niitä syömään, tai jos niin kävisi, olisin siltä osin täysin epäonnistunut äitinä. Se siitä valasta. Tyttäreni syö ranskalaisia muiden lasten mukana ja ne katoavat aina ensimmäiseksi lautaselta, vaikka mukana olisi muitakin lempiruokia.

Tämä huomattiin taas tänään, kun lounastimme Morrison`s -ravintolassa keskustassa ja lapsi sai eteensä parmesanjuustolla paneroitua kanaa, ja niitä pahuksen ranskalaisia. Perunat hävisivät lautaselta, kanasta hän maisteli muutaman nihkeän palasen. Joku voisi aiheellisesti kysyä, miksi tilasin ollenkaan ranskalaisia. Siksi, että ne ovat oikeastaan ainoa varma nakki, jonka tiedän lapseni aivan varmasti syövän. Mikä tahansa muu suosikkiruokalaji saattaa yhtäkkiä jäädä häneltä syömättä, jos se on valmistettu hieman eri tavalla tai näyttää liian erilaiselta kuin mihin hän on tottunut. Tämä taisi tänään päteä parmesankanan kohdalla, sillä kana ja parmesan-juusto ovat tuttua herkkua, niiden yhdistäminen paneroinnilla taas ei. Mutta ranskalaiset, niitä saa olla varioitu miten hyvänsä, eikä ikinä nirsoilla! Ei haittaa, vaikka muoto tai ulkonäkö muuttuu, on kuorta mukana tai paksuus joskus putkispagetin, joskus sormen luokkaa. Äitiydessä epäonnistumisen tunne on aistittavissa, mutta onneksi kuitenkin melko lievänä. Liika ehdottomuus katoaa nopeasti muutenkin lapsen kasvatukseen liittyvissä asioissa, mikä on ihan hyvä se. Eikä lapsen ruokavalio, terveys tai mikään muukaan onneksi kaadu ranskanperunoihin.

Tämäniltaisen juoksulenkin aikana juoksin muuten jälleen Hesburgerin ohi, mutta ihme kyllä ranskishimo ei yllättänyt. En tosin muista tunteneeni niiden tuoksuakaan. Liekö osasyynä se, että olin jo etukäteen päättänyt ja suunnitellut iltapalani, joka tänään näytti tältä:





INSALATA CAPRESE eli bufalamozzarellan ja tomaatin viipaleita, basilicaa, suolaa ja hyvää oliiviöljyä. Italialaisen keittiön ehdottomia helmiä, ja tässä kokonaisuudessa ovat maut kohdallaan ja täydellisessä tasapainossa. Yksinkertaista mutta täydellistä. Kyllä tämä aina ranskalaiset voittaa, ei ehkä tuoksussa mutta maussa ja terveellisyydessä sata-nolla! Jotkut tykkäävät laittaa salaattiin suolan lisäksi pippuria, mutta se on ihan turhaa ja ylimääräisen maun lisäämistä. Anoppini (jolta moni muukin italialaisen keittiön oppini on peräisin) sanoja lainaten: yksi mauste on hyvää, toinen liikaa, kolmas pilaa.



Kommentit

  1. Mä oon kokenu saman ku oon aikoinani pyöräilly lentistreeneistä kotiin (7km matka ) joka ohittaa 4 pikahampurilaispaikkaa (1 hese, 1 mc ja 2 hampuris ravintolaa) niin kyllä itsekin on uhonnut meneväni suihkun jälkeen sille lähimmälle täyttämään mielitekoni.. Mutta onneksi useimmiten se rasvan aiheuttama hetkellisen aivotoiminnan häiriön olen saanut ohitettua kun on kotona iskeny jotain kunnon kotiruokaa lauataselle, ja ajatellut että jos tän jälkeen vielä tekee mieli, niin käyn hakemassa roskaruokaa.. Muistaakseni kertaakaa en mennyt =)

    VastaaPoista
  2. Niin se vaan on, eikä me varmasti olla ainoita joita se tuoksu houkuttaa... Se on se rasvan ja hiilareiden yhdistelmä =) Mutta onneksi voi tahdonvoimalla sitä vastustaa, ainakin useimmiten!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa