Mustikkapasta

Italian Dolomiiteilla, 2100 metrin korkeudessa.   Olen kirjoittanut tätä blogia kirjoittamastani päästyä jo useamman vuoden, ja joka kerta postaus syntyy "kuin tuosta vaan". Päätän aiheen ja alan kirjoittaa - ja noin puolen tunnin kuluttua se on siinä, valmis teksti. Se vain tulee ulos, syntyy päässäni ja valuu sormistani näppäimille ilman että sen kummemmin suunnittelen.  Koskaan ei ole ollut vaikeuksia aloittaa tai saada tekstiä aikaiseksi. Nyt on. Tasan kaksi viikkoa sitten olin vielä niissä maisemissa joista aion nyt kirjoittaa, ja koko kaksi viikkoa sen jälkeen olen halunnut kirjoittaa tämän postauksen. Olen aloittanut monta kertaa, mutta en ole saanut sanaakaan näytölle. Nytkään en näytä saavan, kiertelen ja kaartelen asiaa enkä ole kirjoittanut itse aiheesta vielä ollenkaan. En ymmärrä miksi se on niin vaikeaa. Tai toisaalta ymmärrän kaiken. Mietin jopa, jättäisinkö kirjoittamatta kokonaan tuosta elämäni yhdestä kauneimmista hetkistä. Pitäisin itselläni, en yrittäisik...

Herään aamulla siihen, että verhojen raosta kajastaa auringonpaistetta lupaileva aamun valo - ja että reisiini sattuu. Ei paljon, vaan se on sellainen lihasten rääkkäämisen jälkeinen lihasarkuus enemminkin. Mistä moinen? Ai niin! Olin eilen juoksulenkillä. Puoli tuntia. Hitaasti hölkäten.   Auts. Miten alas sitä kunto voikaan vajota. Tällaista tunnetta ei ennen ollut edes sunnuntain parin tunnin pitkän jälkeen. Miten kaukaisilta tuntuvatkaan ne ajat, kun juoksin 20-30 kilometriä viikossa ja treenikaudella enemmänkin, juoksin puolimaratonin alle kahden tunnin ja saatoin hölkätä tuntikausia ilman että väsyin.  Eilinen lenkki oli kolmas yritys aloittaa juokseminen maaliskuisen koronaoireilun jälkeen. Sairastuin maaliskuun alussa koronan klassisiin oireisiin ja perheellämme oli tartuntaketjualtistus testillä todettuun potilaaseen. Testiin emme päässeet Suomen silloisten älyttömän tiukkojen testikriteerien vuoksi. Varsinainen tauti kesti noin kuukauden, toipilasaika toisen mokoman...

Unenomainen silta Pärnussa Juuri nyt nukkuminen on parasta mitä tiedän. Olen todennut sen oivaksi lääkkeeksi pimeyden aiheuttamaan apeuteen ja kulttuurishokkiin, jonka Italiasta Suomeen palaaminen on aiheuttanut. Tämän olisi voinut lisätä edellisen postauksen  Väriterapia, talviuinti ja 7 muuta keinoa selättää syksyn pimeys vinkkilistaan keinoista selättää syksyn pimeys, mutta saakoon se nyt sitten oman postauksensa.  Aurinko laskee tätä nykyä kuuden maissa, pian sen jälkeen on jo pilkkopimeää. Sen ajan minkä pimeys velloo painostavana ikkunan takana (asia jota inhoan ja kesäaikaan kammoten ajattelen ja muistelen), teen perheelle illallista, siivoilen, käyn ehkä saunassa, luen ja katson Rai Uno -kanavalta L`Eredita -tietovisailuohjelmaa, jota koko perheellä usein seuraamme. Sen jälkeen sammutamme television ennen kuin iltayhdeksän (tai Italiassa iltakahdeksan) uutiset alkavat. En halua näyttää lapsilleni, miten masentavasti maailmasta uutisoidaan enkä itsekään nähdä sitä. P...

Syksy hymyilee. Nyt riittää syksyn pimeyteen hukkuminen! Olen ollut nyt viikon Suomessa Italian-matkan jälkeen ja joka ikinen päivä pimeys on lisääntynyt. Jos tämä on näin vaikeaa jo nyt, mitä tapahtuu kuukauden kuluttua, joulun aikaan, tammikuussa? Tälle on saatava loppu, muuten ei tule mitään. Kerron omat keinoni syksyn selättämiseen, poimi itsellesi sopivat jos tarvetta on!  1. Ensimmäiseksi avaan vaatekaapin, otan sieltä esiin värikkäimmät vaatteet ja muistutan itseäni, etten koskaan unohda pukeutua värikkäästi. Vaikka on syksy ja pimeä, se ei ole mikään syy kääriytyä mustaan ja harmaaseen, päinvastoin. Värit vaikuttavat suoraan mielialaan .  2. Otan pyörän varastosta ja poljen merenrantaan uimaan. Jatkan viime talvena aloitettua t alviuintiharrastusta , joka ikävästi katkesi kevään sairasteluun (koronaan). Maailman kylmänarimpana ihmisena harrastus ei ole minulle helppo, mutta siinä yksi sen hienous piileekin: itsensä voittamisessa. Kaupan päälle saa hyvän olon ja terv...