Mustikkapasta

Kahvila-aamupalalla kotikulmilla. Miten ihminen voikin tulla onnelliseksi pienistä, arkisista asioista. Kuten uudesta kahvilasta: minun syksyni sai raikkaan ja onnellisen alun, kun ihan kotikulmille avattiin sellainen. Koko kesän sitä odotettiinkin, Kaffekievarin avautumista Pitäjänmäentie 19:een. Kevään korvilla liikehuoneiston ikkunaan ilmestyi lappu, jossa lupailtiin uutta kahvilaa toukokuussa. Kirjoitinkin asiasta tuolloin, jännästi ennakkoaavistaen: Lue teksti täältä . En oikein tiennyt mitä odottaa kun avasin kahvilan oven ensimmäistä kertaa. Haaveilin hyvistä kahveista, mukavasta tunnelmasta, voisarvista, ripauksesta italialaista kahvilakulttuuria, mutta kovin paljon en etukäteen uskaltanut toivoa. Varauduin siihen, että odotettavissa on joku kotikeittiön (sanan nukkavierrussa merkityksessä) tapainen sumppipaikka pullahyllyineen, hyvällä tuurilla cappuccinonkin voisi sieltä ehkä saada mutta mausta ei olisi takeita. No, mitä minua sitten odottikaan?

 15.elokuuta vietettiin Italiassa Ferragostoa eli Marian taivaaseen astumisen juhlaa, jolloin kaikki ovat lomalla ja kesä on parhaimmillaan. Sellaisena päivänä tulee aina vähän surumielinen olo; tekisi mieli olla Italiassa nyt jos koskaan. Lähteä muiden mukana rannalle, syömään hyvin ensin Kesäkurpitsankukkia, Italian herkkuja mereneläviä lounaaksi ja illalla pimenevässä lämpimässä illassa viiden ruokalajin illallista. Mieheni toivotteli hyvää ferragostoa lähtiessään aamulla töihin, ja vähän surku minun häntä tuli. Vähän sama kuin jos asuisimme Italiassa ja olisi juhannus. Lähettelimme myös ystävien kanssa Buon Ferragosto -viestejä, ja kertoessani Italia-nostalgiasta eräs heistä esitti helpon ratkaisuvaihtoehdon:

Albano-järvellä (Castel Gandolfo) vilvoittelemassa. Istun koneen ääressä ja ihmettelen. Varpaani ovat kylmät, päätäni jomottaa ja kurkussa pistelee pienen pieni kaktus. Olo on kerrassaan outo. Kehoni yrittää kaikin keinoin sopeutua siihen, että sen ei tarvitse enää hikoilla lakkaamatta.  Olemme palanneet Roomasta koti-Suomeen,. Lämpötilaero on noin 25 astetta, joten ei ihmekään, että kärvistelen termisen shokin kourissa. Roomassa vierähti kolme hikistä viikkoa. Kaikista tuhkarokkopeloista huolimatta päätin siis sittenkin pakata laukut ja viettää Italiassa rokottamattoman vauvan kanssa koko loman. Aikamoinen hässäkkä pääni sisällä välillä syntyi, harkitsin paluun aikaistamista, kyttäsin viikoittaisen tuhkarokkotilaston ilmestymistä, pelkäsin väkijoukkoja ja jokaista kuumeisen oloista tai yskivää ohikulkijaa. Lopulta, kun olin keskustellut aiheesta apteekkarihenkilöstön, kahvilan omistajien, kauppojen myyjien, ystävien, tuttavien ja sukulasten kanssa, vakuutuin siitä, että tu...

Mansikka, mustikka vai vadelma? Kaikki! Jos minulta kysytään. Ja karhunvatukka, hilla, karpalo ja puolukka siihen päälle. Edellisessä blogikirjoituksessa kuvailin perheemme ruokailutapoja. Unohtui mainita, että marjoja meillä syödään paljon, ja se on hyvin suomalaista se. Italiassa tuoreita marjoja en ole nähnyt kenenkään syövän, me taas syömme lähes aina marjat tuoreina tai pakastettuina, sellaisenaan. Itse tykkään lisätä marjoja luonnonjogurttiin, mutta lapset ovat tarkempia. Marjat pitää syödä sellaisenaan. Edes mustikkamaitoa en ole saanut heitä syömään. Toki usein syömme myös puolukka-tai karpalomannapuuroa ja toisinaan teemme marjoista piirakoita ja talvella säännöllisesti myös kiisseleitä, mutta parhaiten marjat uppoavat tuoreina. Italiassa olemme saaneet tästä tavasta ihmettelyä osaksemme:

Lapsest lätäkössä - ei onnistuisi Italiassa! Luin mielenkiinnolla artikkelin tositv-perheestä, joka kehui kasvattavansa lapsensa ranskalaisittain. ( lue täältä  ) Omassa huoneessa nukuttamista, pöytätapoja, äiti ennen kaikkea nainen ja niin edelleen. Mielenkiintoista se oli lukea, niin kuin  aina kun kuulee toisten perheiden kasvatustavoista. Voi verrata niitä omiinsa ja pohtia omia valintojaan. Ennen kaikkea kiinnostukseni keskittyi perheen ranskalaisiin ruokailutapoihin. Painotettiin myöhäistä iltaruuan ajankohtaa, kello seitsemää. Minua hymyilytti. Meille kello seitsemän on aikainen illallisaika, ja usein ateria venähtää lähemmäs kahdeksaa. Jos lasten nukkumaanmenot eivät painaisi päälle, saattaisimme hyvinkin syödä vieläkin myöhempään. Olen vasta jokunen vuosi sitten havahtunut siihen, että meillä tosiaan syödään myöhään. Olen ollut italialaisen kulttuurin kanssa tekemisissä niin pitkään jo ennen lasten saantia, että en edes tajunnutkaan siirtäneeni lapsilleni...

Ilta Vekkarin rannassa.  Perinnönjakotilaisuudet ovat ihmiselämän inhottavimpia ja raadollisimpia tilaisuuksia. Sukuriita saadaan aikaiseksi vaikka eteisen matosta ja pienemmästäkin, ja tunteet ovat monella pinnassa. Kuka sai hopealusikat ja kuka jäi ilman, kenen tunteet ja muistot ovat tärkeämpiä ja kuka kokee jääneensä varjoon. Itse olen vieläkin aivan uuvuksissa lauantaisen keskustelutilaisuuden jäljiltä, joka koski talvella menehtyneen setäni omaisuuden kohtaloa. (kirjoitin postauksen sedästäni maaliskuussa ) Tilaisuus oli henkisesti rankimpia mitä muistan kokeneeni. Siellä me istuimme kaikki perilliset (ja muutama ulkopuolinen), sedän kodissa keskellä lukemattomia lämpimiä ja haikeita muistoja. Olin kuvitellut meneväni pelkästään alustavasti keskustelemaan lapsuuteni ja myöhemmänkin elämäni parhaimpien muistojen tapahtumapaikan eli sedän talon kohtalosta, mutta toisin kävi:

Eskarireppu on jäänyt kesälomalle, toppatakit ei. Laitoin juuri vauvan ulos vaunuihin aamupäiväunille. Puin hänelle välikausihaalarin, hanskat, pipon ja sujautin lopuksi äitiyspakkauksen makuupussiin.  Lämpömittari näyttää 6 astetta. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun on kesäkuun toinen. Esikoisen eskarin viimeinen päivä. Päivä, joka oli merkitty kalenteriin jo alkutalvesta.  Päivään liittyi kovin kesäisiä mielikuvia. Laittaa tytölle kiva kevyt kesämekko päälle ja sandaalit jalkaan,  käydä eskaristapaluumatkalla lähikaupassa hakemassa jätskit. Iloita kesän alkamisesta ja tuntea samalla suurta äidin haikeutta eskarivuoden päättymisestä. Vaan eikö mitä. Paitsi että ilma on syksyisen jäätävä ja tuuli riepottelee juuri lehteen puhjenneita puita, tyttö on viidettä päivää kuumeessa kuin pahimpaan tautiaikaan konsanaan. Sen verran tauti on hellittänyt, että hän pääsi isänsä kyydissä aamulla sanomaan jäähyväiset ja viemään opettajille pienet muistot - talvitakki päällä ...