Mustikkapasta

Riidanaihe. Olen aiemmin kirjoittanut blogissa suomalaisesta töykeydestä, johon kerran eräässä pitäjänmäkeläisessä puistossa törmäsin.( teksin voi lukea täällä ) Tänään jouduin kuitenkin keskelle italialaista ilmiriitaa, ja suomalaiset huutajat alkoivat äkkiä tuntua pikkusieviltä piipittäjiltä. Vieläkin korvia särkee ja lähes päätä huimaa. Myös naurattaa, sillä hämmästykseltäni en oikein osaa muutakaan. Kysyn itseltäni, oliko aamuinen välikohtaus anoppilan rappukäytävän edessä totta, unta vai kohtaus jostakin huonosti näytellystä parodiasta? Asiat saivat alkunsa jo pari kolme viikkoa sitten, mutta silloin emme sitä vielä tienneet:

Kadunlakaisukoneen poissaolon huomaa. Olin mielestäni hyvin varautunut kaikkeen. Lentokonemeluun, aamuvarhaisen lehtipuhallinpartioihin ja kirkonkellonpauhuun, kahden viikon kyläjuhlameteliin ja kukonlaulun aikaan työskenteleviin pullonkeräysastioidentyhjennysautoihin. Olin valmistautunut häiriintymään, heräilemään ja kohtaamaan kaikki totutut metelin lähteet, jotka Roomanreissuihin kuuluvat. Tiesin, että hetkeksi aikaa oli sanottava hyvästit hyville yöunille ja sopeuduttava italialaiseen äänimaailmaan. Se nyt vain kuuluu asiaan, kun matkustaa tänne lomille, eikä siinä mitään. Mutta mitä tapahtuikaan? Sen sijaan että olisin nukkunut huonosti ja heräillyt illasta ja aamusta erinäisiin äänisaasteisiin, huomasin parin viikon Roomassa oleskelun jälkeen, että jokin oli muuttunut:

Lomakyläranta tyhjeni lounasaikaan. Italian-reissuin odotetuin viikko eli täyshoitoviikko lomakylässä Calabriassa on takanapäin. Paluu Rooman-arkeen on sujunut odotetun nihkeästi monesta hyvästä syystä. Viikon aikana ehti liian hyvin tottua siihen, että minuuttiakaan ei tarvinnut käyttää ruuanlaittoon tai siivoamiseen. Niin aamupala, lounas kuin päivällinenkin tarkoitti valmiiksi katettua buffet-pöytää, ja uimarannalta huoneeseen kantautunut hiekka oli aina aamiaisen aikana salaperäisesti kadonnut lattialta ja sängyt pedattu siisteiksi. Muutaman askeleen päässä huoneen ovelta odotti turkoosinsininen meri. Paikan nimi oli Trevi Village ja se sijaitsee suunnilleen puolivälissä Calabrian maakuntaa Tyrrhenanmeren rannalla, 7 km Amantean kaupungista etelään. Ja koska kyseessä oli lomakylä eli villaggio, tiesin jo etukäteen, että odotettavissa oli muutakin kuin hyvää ruokaa, täyshoitoa ja rantaelämää:

Aurinkotuoleja silmänkantamattomiin. Miltä kuulostaisi helteinen kesäpäivä vesipuistossa? Ajatuksena mukava ja kiva, mutta Italiassa kun ollaan, mukavuus saattaa suomalaisella tyssätä jälleen kerran samaan asiaan: joka paikassa on liikaa väkeä. Lintsilläkin saa kesäisin jonottaa, mutta se ei ole mitään verrattuna viime torstaiseen käyntiin Rooman Zoomarine- eläinvesipuistossa. Esitteen mukaan puistoon mahtuu kerralla noin 8000 henkilöä, mutta luulenpa että portteja ei suljettu vielä tuplamääränkään ylittyessä. Olimme paikalla puolisen tuntia aukeamisen jälkeen, mutta jo parkkipaikalla odotti kaaos. Henkilöautoja, pakettiautoja, bussilastillinen toisensa perään napolilaisia... Kaaosta yritti hallita joukko liikenteenohjaajia, jotka ohjasivat sotilaallisella otteella autot paikoilleen ja meidät ruohokentän laitaan. Kävellessämme kohti sisäänkäyntiä paljastui, että ruohokenttäparkkipaikka oli vain alkusoittoa varsinaiselle parkkipaikalle, joka levittäytyi (lähes) silmänkantamattom...

Teetä ja aurinkoa. Tänä aamuna uima-altaalla oli syytä olla iloinen siitä, että italialaiset ovat niin arkoja pilvisyyden kanssa. Kun taivas on pilvessä, tarkoittaa se automaattisesti brutto tempo a, huonoa ilmaa. Vaikka lämpötila olisi + 28 ja ilma siis miellyttävän lämmin. Tuuli melko rivakasti, joten kieltämättä välillä tuntui viileähköltä, ainakin verrattuna siihen jos aurinko paistaisi kirkkaalta taivaalta. Mutta silti ei suomalaisena ollut mitään valittamista, erinomainen rantakeli kaiken kaikkiaan. Olimme kuitenkin ainoat ihmiset, jotka uskaltautuivat uima-altaalle. Koko iso ihana turkoosinsininen allas vain meille. Samoin rantabaari, hengenpelastaja, pensasaitoja leikkaava puutarhuri. Välillä tultiin kysymään, haluaisiko herrasväki aurinkovarjoa auki, ja kun teki mieli virvokkeita, teetä tai espressoa, kaikki tuli siltä tilaamalta ilman jonottamista. Hetken ajan saattoi melkein kuvitella, että tältäkö ökyrikkaista tuntuu, kun he lomailevat omilla yksityisillä lukaalei...

Aitoa oikeaa tiramisua. En ole ollut koskaan erityisen hyvä kakkuleipuri, mutta yhdessä asiassa olen aika haka: tiramisun teossa. Asiaan vaikuttaa ehkä se, että tiramisu on pitkään ollut lempijälkiruokani. Jo kauan ennen kuin minusta tuli italialaisen miehen vaimo, tutkailin ja vertailin tiramisureseptejä ja halusin oppia valmistamaan itse hyvää tiramisua.  Viimein joskus pari vuosikymmentä sitten törmäsin jossakin vanhassa lehdessä muistaakseni Susanna Rahkamon tiramisureseptiin. Se vaikutti yksinkertaiselta mutta hyvältä: muutama hyvä raaka-aine eikä liikaa monimutkaisia vaiheita. En enää muista alkuperäistä reseptiä, sillä vuosien varrella olen kehitellyt siitä omanlaiseni. Meni pitkään, ennen kuin ymmärsin kuinka hyvää tiramisua reseptillä saa aikaan:

Sadepilviä Rooman yllä. Helteiden vihdoin hellimässä Suomessa ei heti ehkä uskoisi, mutta täällä Roomassa lämpötilojen putoaminen 20 asteella on hartaasti odotettu tapahtuma. En olisi joskus muinoin pahimpina auringonpalvonta-aikoina uskonut, että itsekin sitä niin odottaisin. Kuitenkin kun ensimmäiset 18 asteen yöt saapuivat, tuntui kuin olisi saapunut virvoittavien vesien äärelle erämaataivalluksen jälkeen. Hyvästi tuuletin ja jatkuva hikoilu! Hyvästi nihkeät lakanat ja jatkuva epäsiisteyden tunne! Vihdoinkin voi istua päivällä hetken auringossa, ilman että taju paistuu. Viilennyksestä pitivät huolen pari ukkosmyrskypäivää. Parina aamuna satoi niin, että viemärit tukkeutuivat, ja ukkosen jyrinä helisytti ikkunoita.Silti me reippaina ihmisinä suuntasimme lähikahvilaan aamucappucinolle - ilman sateenvarjoa, josta appivanhemmat jaksoivat pitää meteliä pitkään ja hartaasti. Kahvilan terassilla katoksen alla oli mukava kuunnella sateen ropinaa, seurata veden ryöppyämistä kaduill...