Kuka lastani tänään hoitaa? Puoli vuotta päiväkotia takana - havaintoja suomalaisesta päiväkotiarjesta

Tarkalleen ottaen siitä on puoli vuotta, kun kuopus aloitti päivähoidon. Siitä ajasta hän on todellisuudessa käynyt päiväkotia kolme kuukautta, sillä yksi kuukausi joulu-tammikuussa meni Rooman-lomalla, ja toinen mokoma on kulunut sairaana ollessa.  

Varsin tyypillinen päiväkodin aloitus siis - flunssaa toisensa perään. Pääosa flunssista kasaantui kahteen aloituskuukauteen eli syys-lokakuuhun. Sen jälkeen ei päiväkodista ole tauteja tullut, mutta nyt tammikuussa isosisaruksilta koulusta tullut yksi ikävä flunssa jälkitauteineen kuitenkin on aiheuttanut jälleen parin viikon poissalon päiväkotiarjesta. 

Kokemuksemme suomalaisesta päiväkotielämästä on siis varsin lyhyt, mutta silläkin uhalla - ja toisaalta "kokemattomuuden" tuomalla ennakkoluulottomuudella, kirjoitan postauksen havainnoistani, joita päiväkotimaailmasta olen tehnyt. 

Ensimmäiset päivät syyskuussa eivät olleet lupaavia, päinvastoin (lue aiheesta postaus Painajaismainen paluu arkeen: nimetön pilkkakirje postilaatikossa, katastrofaalinen päiväkodin aloitus, koko perheen flunssa...) 

Olenko poispilannut lapseni pitkään jatkuneella kotihoidolla, eikö hän sopeudu? Vai olivatko epäilyni kodin ulkopuolisen varhaiskasvatuksen turhuudesta omille lapsilleni sittenkin oikeita, mietiskelin tuolloin pitkään ja hartaasti.

Kuopukseni aloitti päiväkotitaipaleensa viisivuotiaana, tämä on syytä täsmentää heti alkuunsa. Huomattavasti paljon myöhemmin kuin enemmistö suomalaislapsista. Iso osa heistä päätyy päiväkotiin jo vuoden ikäisenä, ellei aiemminkin, tai ihan viimeistään kolmevuotiaana, mikä ainakin jossakin vaiheessa vielä oli kotihoidontuen takaraja (mikä se nykyisin on, siitä en ole pysynyt kärryillä). 

Kaksi isompaa lastani eivät ole koskaan käyneet päiväkotia, vaan siirtyneet esikouluun suoraan kotihoidosta tai leikkitoiminnan kerhosta. 

Minulla oli siis lähes kolmetoista vuotta kokemusta äitiydestä, mutta ei vielä lainkaan päiväkotimaailmasta, lukuunottamatta esikoiseni ja keskimmäiseni esikouluvuotta, jota viimeksi mainittua leimasi korona-ajan poikkeuskäytännöt (sisään päiväkodin tiloihin ei saanut mennä, vasu-keskustelu käytiin etänä, joulu- ja kevätjuhlia ei järjestetty). 

Leikkipuistossa kotipäivinä, tämä kuva saksalaiselta 
huoltoasemalta viime Rooman-reissulta.

Kun kuopus aloitti kolmipäiväisen päiväkotiviikon viime syksynä, oli se kuin uuteen tyhjään kirjaan tutustumista ja siihen merkintöjen ilmaantumista. 

Valitsimme kotiamme lähellä olevan, pienen yksityisen päiväkodin, sillä ajattelimme sen olevan lapsellemme parhaimman vaihtoehdon ajatellen hänen taustaansa kotihoidettuna lapsena. 

Nyt puoli vuotta myöhemmin ajateltuna hymyilyttää olettamuksemme yksityinen-määreestä laadun tai jonkinlaisen "paremmuuden" takeena päivähoidolle. Yksityiset päiväkodit perustuvat voiton tavoitteluun ja sen on toki enemmän kuin ymmärrettävää samoin kuin minkä tahansa yksityisen sektorin toimijan ollessa kyseessä. 

Olkoon yksityinen tai ei, henkilökunnan vaihtuvuus on pysyvä ongelma suomalaisissa päiväkodeissa tällä hetkellä. Sen huomasimme heti alkuun kuopuksemme päiväkotitaipaleen päästyä käyntiin. Juuri kun olin ehtinyt oppia jonkun opettajan nimen, hän jo hävisikin ja tilalla oli uusi, tuntematon kasvo tai paikkaaja toisesta ryhmästä.

Lopulta lakkasin edes yrittämästä muistaa ja tunnistaa opettajia ja lakkasin näyttämästä yllättynyttä, kun taas oli uusi nimi ja kasvo ottamassa vastaan lastani, kun hänet aamutuimaan päiväkotiin vein. 

Kotipäivien mielipuuhaa: vesivärit.

Onneksi kuopukseni on helposti sopeutuvaa ja muutoksista vain vähän kavahtavaa sorttia, eivätkä henkilökunnassa tapahtuneet muutokset tuntuneet häntä juuri hetkauttavan. Mikä olisikaan ollut tilanne keskimmäiseni kanssa, tässä suhteessa päinvastaista luonnetta edustavan, sitä en edes halunnut ajatella, olin vain kiitollinen pysyvyydestä jonka hän oli esikouluvuonnaan henkilökunnan osalta saanut. 

Henkilökunnan vaihtuvuus on ollut leimallisin kokemus päiväkotimaailmasta näinä ensimmäisinä kuukausina. Kun olen vienyt lastani hoitoon, en ole koskaan voinut varmuudella tietää, kuka on häntä vastassa tai kun häntä haen, hänen kuulumisiaan on vihkoista katsellut usein joku aivan uusi työntekijä.

Ja siltikin hämmästyn sitä, miten he aina ovat tienneet ketä haen tai tuon, kun päiväkodin porteista sisään astun. Työntekijä, minulle aivan uusi ja tuntematon, tuntee lapseni nimeltä ja osaa kertoa hänen kuulumisensa, kun häntä haen.

En tiedä, mitkä systeemit ja ohjelmat päiväkodeilla on tähän kaikkeen, mutta olen silti vaikuttunut sen edessä. Työntekijä, sijainen ja minulle miten uusi hyvänsä, tuntee lapseni nimeltä ja osaa kertoa hänen kuulumisensa jokaiselta päivältä. Se on hatunnoston arvoinen suoritus. 

Tiedän, että juuri näinä aikoina suomalainen päiväkotijärjestelmä on kriisissä enemmän kuin ehkä vielä koskaan. Koulutettua työvoimaa on liian vähän ja vaikea rekrytoida, tästä on osoituksena jo helsinkiläisen ylpeyden, iltapäiväkerhotoiminnan näivettyminen ja leikkipuistojen henkilökunnan pakkosiirto päiväkotien puolelle.

Sen olemme mekin tokaluokkalaisemme kautta saaneet kokea lähipuistomme iltapäivätoiminnan lakkauttamisen muodossa. Puisto on hiljentynyt, mutta onneksi meitä on rinki vanhempia, jotka olemme ottaneet kopin ja järjestämme iltapäivätoimintaa vuorotellen.

Kun kuopuksemme aloitti syyskuussa päiväkodin, meitä pyydettiin täyttämään aloituskeskustelua varten tiedot lomakkeeseen ja jättämään täytetty lomake lapsen lokeroon. Aloituskeskusteluun annettaisiin aika ihan pian.

Kului kuukausi ja toinenkin, ja aloituskeskustelu muuttui joulukuiseksi vasu (eli varhaiskasvatus)-keskusteluksi, joka ymmärtääkseni käydään hieman todistusten tapaan aina syys- ja kevätlukukausien päätteeksi.

Päiväkodin työntekijä pahoitteli sitä, että aloituskeskusteluun valmistautuva lomakkeeni oli hukkunut jonnekin teille tiettymättömiin, hän oli aloittanut työt päiväkodissa vastikään eikä tiennyt syksyisistä lappusista mitään. 

Urheasti paperista katsomalla hän kuitenkin tiesi lapsestani perustiedot ja sen mitä aikaisemmat työntekijät ja sijaisten sijaiset olivat hänen luonteestaan, sosiaalisista taidoistaan ja perustaidoistaan kirjanneet ylös. 

Tunnistin lapseni näistä kuvauksista, hänen persoonansa ja erityistarpeensa piirtyivät niistä näkyviin tavalla, vanhemmalle erehtymättömällä. Jotakin ammattilaisilta huomaamatta jäänyttä lisäsin, kerroin lapsen haasteen paikoista ja erityistaidoista, muun muuassa lukemaan ja kirjoittamaan oppimisesta jo neljävuotiaana, kyvyistä jotka ehkä tulisi ottaa huomioon varhaiskasvatuksen eri muodoissa. 

Vasu-keskustelusta mieleeni jäi ennen kaikkea ammattihenkilön kova halu tietää lapsesta paljon ja juuri hänen erityistarpeistaan, ja toisaalta kova yllättyneisyys kun niistä kuuli - ihanko totta hän osaa jo lukea, ihanko totta hänellä on tämä ja tuo yksilöllinen piirre?

Merkkejä siitä, ettei ryhmän ammattikasvattaja ollut voinut viettää riittävän paljon aikaa lapsen kanssa oppiakseen tuntemaan häntä ja hänen erityispiirteitään. Kiire, vaihtuva henkilökunta, pysyvyyden puute, se välittyi kaikesta.

Suomalaisessa päiväkotijärjestelmässä on paljon hyvää - ennen kaikkea ulkoilun runsaus ja lapsilähtöinen toiminta ilman turhan aikaisin alkavaa koulumaisuutta. Mutta tällä hetkellä se todellakin näyttää olevan kriisissä.

En voi kuin kuvitella, miltä tuntuisi jättää tällaisen vaihtuvuuden keskelle aivan pientä lasta, alle vuodenikäistä tai vielä kaksi- tai kolmevuotiastakaan. Tai luonteeltaan muutoksiin voimakkaasti reagoivaa isompaakaan lasta. 

Miten minulla voisi olla sellaiseen sydäntä, ei mitenkään. 

Tiedän olevani etuoikeutettu, että minun ei tarvitse tätä tehdä vaan kuopukseni on jo kuusivuotias, tarvitsevimman ikänsä jo ohittanut ja sen kotihoidossa viettänyt. 

Kahvilassa kotipäivänä, kuva
Roomasta viime tammikuulta. 

Toki olen myös satojatuhansia köyhempi kuin ne äitikollegani, jotka ovat rientäneet täysiaikaiseen työelämään hetikohta lasten vartuttua vauvavuodesta isommaksi, mutta enhän ole koskaan mitään rahassa laskenutkaan. 

Sen sijaan lasken lasteni kotona vietettyjen päivien ja vuosien määrässä, ja siinä olen hirmuisen rikas. 

Nyt kun kuopus on taas tervehtynyt pitkittyneestä flunssastaan ja valmis menemään ensi viikolla jälleen pienen tauon jälkeen päiväkotiin, en todellakaan tiedä kuka häntä on siellä vastassa. Ehkä se ihana tuttu vanhempi hoitaja, isoäitihahmo josta lapseni puhuu aina iloiseen sävyyn, tai ehkä se uusi pätevän oloinen, jonka kanssa vasu-keskustelun kävimme ja joka osasi vähäisellä kokemuksella tehdä lapsestani oikeansuuntaiset arviot.

Tai sitten se mieshoitaja, joka usein tuuraa lapseni ryhmää toisesta ryhmästä, kun joku ryhmäkoon vaatima aikuinen puuttuu katsomasta lasten perään. Tai ehkä joku aivan uusi, sijainen tai sijaisen sijainen koska joku on taas flunssassa (syksy on kuulemma ollut päiväkodissa työntekijöidenkin osalta yhtä flunssaa).

Onko sinusta mukava päästä taas päiväkotiin, kysyn lapseltani. Ei kuulemma ole. Päiväkoti ei sittenkään ole yhtään niin kiva paikka kuin hän luuli (alunperin päiväkotiin laitto lähti lapsen omasta toiveesta, kun tuttu leikkitoiminnan kerho loppui ja "kaikki kaverit menivät päikkyyn".

Miksi ei ole mukava mennä? Kuulemma siksi, että siellä aikuiset huutavat koko ajan ja heillä on kiire, eikä se tunnu kivalta. 

Kotona kahvilassa käydään 
esimerkiksi  lähikauppakeskuksessa. 

Onko päiväkotimaailma aina ollut näin kiireinen ja vaihtuvien ja huutavien hoitajien leimaama, sitä en varmasti voi sanoa koska kokemusta on niin vähän. Tai onko meno samanlaista kaikissa päiväkodeissa, vai onko meillä vain käynyt huono tuuri?

Joka tapauksessa päiväkotimaailman todellisuus on valjennut lapsellenikin, sosiaaliselle ja sopeutuvalle tapaukselle joka kyllä innoissaan leikkii ja osallistuu toimintaan päiväkodissa kun siellä on. 

Mutta kotona vastaus on alun innostuksen jälkeen ollut aina sama: en haluaisi lähteä, haluaisin jäädä kotiin. 

Sydäntä viiltäen hänet sinne kuitenkin vien, työt pakottavat siihen eikä varhaislapsuuden kiireettömiin kotipäiviin ole enää paluuta. On aika mennä eteenpäin, johdattaa lasta siihen maailmaan johon hän on kasvamassa. Koulun, kiireen, aikataulujen ja jatkuvan vaihtuvuuden ja hälinän maailmaan. 

Onko se maailma jossa ihminen on onnellinen, siitä en ole varma. Siksi yritän täyttää hänen reppunsa niin täyteen kuin suinkin sitä ainoaa, jolla pystyn hänet tämän maailman menoon varustamaan: rakkautta, rakkautta ja rakkautta. 

Sitä rakkautta olen tarjonnut hänelle näinä vuosina kiireettömien kotipäivien ja -vuosien muodossa, metsäretkien, museoretkien, pyöräretkien muodossa, maalaushetkien, lukuhetkien ja halihetkien muodossa, sanoin, katsein, kosketuksin. 

Aamujen, jolloin ei ole kiire herätä vaan jos on pimeää tai jos valo verhojen raosta jo pilkahtaakin, voi aina vielä kääntää kylkeä tai kaivautua äidin kylkeen ja sanoa: eihän vielä tarvitse nousta? 

Aamujen jolloin nousemme milloin haluamme ja sitten päivä on meille auki kaikkine mahdollisuuksineen. Ja joka päivä olemme oppineet jotakin, yhdessä. 

Päiväkoti opettaa lapselle myös paljon, ja onneksi meillä on Suomessa hyvä päiväkotijärjestelmä. Nyt pitäisi saada se vielä jaloilleen siitä "alennustilasta" johon se mitä ilmeisimmin ja mediassa esille tuodun tiedon perusteella on joutunut (krooninen pula hoitajista, vaaratilanteita vähäisestä henkilökunnasta johtuen, jatkuva kiire). 

Silloin olisi vanhemmallakin parempi mieli päästää lapsensa siihen maailmaan, sillä niinhän meidän on useimpien pakko tehdä heti lapsen ensi vuodesta lähtien, sillä systeemimme ja arvomaailmamme meidät siihen pakottaa.

Silloin pitäisi voida luottaa, että lapsi on joka hetki turvassa ja että häntä ja hänen ryhmäänsä hoitaa riittävä määrä osaavia aikuisia, ja että lapsi saa päiväkodissa hyviä eväitä elämää varten. Muutoin koko päiväkotijärjestelmältä putoaa pohja ja siitä tulee pelkää lastensäilytyssysteemi, joka se alunperin olikin, kun naiset siirtyivät isoina massoina kodeista työelämään.