Painajaismainen paluu arkeen: nimetön pilkkakirje postilaatikossa, katastrofaalinen päiväkodin aloitus, koko perheen flunssa...

Kesälomat ohi ja paluu lomamatkalta arkeen edessä - ainahan se hetken aikaa on vaikeaa ja tahmaista, rutiineihin kiinni pääsy viikkojen vallattomuuden jälkeen.

Joskus on vaan vielä vaikeampaa kuin tavallisesti. Lähes kaikki, esimerkiksi, voi mennä enemmän tai vähemmän pieleen heti kotiinpaluun ja arjen alkamisen jälkeen.

Kuten meillä on nyt lähes kaksi viikkoa mennyt, sen jälkeen kun ajoimme kotipihaan viiden viikon Rooman-matkalta.

Auton purkaminen matkatavaroista meni vielä hyvin, mutta jo postia lähikäydessä alkoivat vastoinkäymiset. Mainos- ja aikakauslehtipostin seasta putosi pikkuruinen kirjekuori, jossa oli nimeni, osoite ja postimerkki. 


Viattoman näköisen kuoren sisältä paljastui vielä pikkuruisempi, alussa säntillisellä mutta lopussa yhä sekavammaksi ja tärisevämmäksi käyvällä käsialalla kirjoitettu nimetön kirje. Sen kirjoittaja on selvästi mieleltään häiriintynyt, on ensimmäinen ajatus joka sitä tulee lukiessa mieleen, sillä sisältö on alusta loppuun pilkallinen, halveeraava ja kerrassaan outo. 

Kirjoittaja paljasti itsensä lähipiiriin kuuluvaksi ja oikeastaan identifioi itsensä muutenkin aika hyvin, sillä tekstissä oli yksityiskohtia joita vain tietyt, lähipiiriini kuuluvat henkilöt tietävät. Muutenkaan tällä hetkellä ei ole paljon epäselvyyttä siitä, kuka tai ketkä minua tässä maailmassa vihaa käsittämättömän paljon. 

Pilkallisella otteella kirjeessä kommentoitiin muun muuassa niin työtäni toimittajana, blogiani kuin perheemme ajoittaisia haaveita muuttaa Italiaan. 


Onneksi tunnistettavia yksityiskohtia on, sillä muuten saattaisin peloissani miettiä, kuka hullu tällaisia kirjoittelee.

Oliko kirje uhkaava? Ei varsinaisesti. Siinä kyllä mainittiin perheeni ja koiramme, mutta varsinaisia uhkaavia lauseita ei ollut. Tosin nimetön kirje on aina epämiellyttävä ja uhkaava sinänsä, sillä yleensä jo se että joku lähettää kirjeen nimettömänä, kertoo ettei lähettäjällä ole kaikki ihan kohdallaan.

Ja kun ihmisellä ei ole kaikki ihan kohdallaan, voi hänen ajatteluunsa ja käytökseensä helposti liittyä mukaan uhkaaviakin elementtejä. Ei voi kuin toivoa, että lähettäjä saa apua ilmeisen suuriin ongelmiinsa ja pahaan oloonsa, jota tällaisilla onnettomilla tavoilla purkaa. 


Kirje ei kuitenkaan ole ollut suurimpana painamassa mieltäni arkeen paluussa, sillä olen antanut sille vain sen ansaitseman eli pienen huomion. Kirjeitä ei jaksa enää edes muistaa, kun lapset yksi toisensa jälkeen sairastuvat flunssaan, koulusta kotiin kannettuun (näinkö vähän siinä tällä kertaa meni), onneksi lyhyeen ja lievään, mutta sen perässä myös me vanhemmat.

Mieheni, joka ei yleensä ole koskaan missään taudissa vaan välttää niin koronat kuin norovirukset, kärvisteli yhtäkkiä yli 39 asteen kuumeessa, tosin vähän itse hankitussa kun puolikuntoisena piti lähteä pyöräilemään ja veneilemään. 

Kuumepiikki meni levolla nopeasti ohi, mutta oma muutaman päivän lievä kurkun kirvely muuttui lopulta vuotavaksi nenäksi ja lämmönnousuksi, joka on naulinnut kotiin koko viikonlopuksi. 

Siinä jossakin välissä saatiin kuopuksen päiväkotiura kuitenkin käyntiin.  Odotettu ja pelätty kolmipäiväisen päiväkotiviikon aloitus sai katastrofaalisen käänteen, kun lapselle paljastui mitä todella tarkoittaa päiväkodin kaksituntinen lepohetki: makaamista paikoillaan hämärässä huoneessa. 

En ole koskaan nähnyt niin happamia ilmeitä päiväkodin työntekijöiden kasvoilla kuin heillä oli, kun he kertoivat pakostakin varmaan vähän siloitellun version kaksituntisesta kiukkuhetkestä, jonka lapseni oli järjestänyt.

Päiväkotireppu

Keräsin lapsen kimpsut ja poistuimme paikalta minä niin häpeissäni, että jos minulla olisi ollut häntä se olisi painunut tiukasti jalkojen väliin. Huono äiti -fiilis oli sanoinkuvaamaton. Siinä se nyt on ja kävelee käteni toisessa päässä, kauhuesimerkki hemmotellusta kotihoidetusta lapsesta jolla ei ole mitään käsitystä säännöistä ja rajoista. Näin päiväkodissa väistämättä ajatellaan, enkä todellakaan tuomitse heitä siitä.

Ei auttaisi vaikka selittäisin, että minulla kyllä on kaksi muuta lasta jotka ovat olleet esikouluun asti kotihoidossa, mutta ovat olleet eskarista lähtien malliesimerkkejä ryhmätoimintaan osallistumisesta ja kaveritaidoista (opettajilta saatua palautetta). 

Vaan kuopus on kuopus ja ihanan kamalasti osoittaa, etteivät kaikki lapset ole samasta puusta veistettyjä!

Päiväkodin hoitajien kehotuksen mukaisesti olemme viikonlopun aikana laveasti keskustelleet päiväkodin säännöistä ja niiden noudattamisesta, ovien ja aitojen merkityksestä ja siitä ettei kaveri mitenkään saa nukuttua, jos vieressä huudetaan kurkku suorana. 

Totta puhuen ajankohta päiväkodin aloitukseen oli varmaankin aivan väärä. Joko se on aloitettava niin pienenä että lapsi mukisematta kasvaa sisään päiväkotimaailmaan kun ei muusta vielä tiedä, tai sitten lykättävä aloitusta eskari-ikään eli kuuteen vuoteen. 

Kotiinpaluussa on ollut myös hyviä asioita:
luonto joka on yhä kukassa ja joita kerätä kotipihalle...

Viisivuotias on pahimmassa iässä päiväkodin aloitukseen: vielä kovin vähän kärsivällisyyttä ja pettymyksensietokykyä, mutta suunnattomasti energiaa ja halua leikkiä, leikkiä ja leikkiä, ei esimerkiksi maata paikoillaan lepohuoneessa lapsen näkökulmasta loputtoman pituisen ajan. 

Keskimmäinen lapseni kasvoi samaa kaavaa. Vielä viisivuotiaana hän oli täysin hermojaan hallitsematon, pettymyksiä ja asioiden menemistä eri tavalla kun halusi vihaava oman tien kulkija, joka ei omien sanojensa mukaan halunnut ikinä minnekään päiväkotiin tai kouluun, vaan olla aina kotona. 

Mutta kun vain vuosi kului ja esikoulu alkoi, hän yhtäkkiä oli kasvanut ja kehittynyt juuri oikealle asteelle tunteidenhallinnassaan ja muissa esikoulun vaatimissa tunnetaidoissa, ja kouluputkeen sujahtaminen sujui täysin ilman ongelmia.

Kuopus sen sijaan innoissaan jo nyt viisivuotiaana haluaa kerhoihin ja päiväkoteihin ja kaikkialle, missä on muita lapsia ja tekemistä, mutta hermojaan ja pettymyksen aiheuttamia tunnetiloja ei hallitse hänkään - vielä.

Uskon että vuoden päästä on jo aivan toinen ääni kellossa. Silloin onkin esikoulun aika, jossa ei kaiken lisäksi ja onneksi enää tarvitse levätä kahta tuntia lepohuoneessa.

 

...Mustikoita on saatu naapurilta vaikka
itse ei olla pystytty lähteä keräämään.

Näiden edellä lueteltujen harmien lisäksi on sattunut pari muuta, pienempää vastoinkäymistä, jotka eivät kuitenkaan ole maininnan arvoisia ainakaan enää näin jälkikäteen. 

Lisäksi paluustamme ehti kulua vain jokunen päivä, kun erityisen harvinaisen superlämmin elokuu muuttui rytinällä eli yhdessä päivässä erityisen harvinaisen kylmäksi, niin että kaiken nähneet meteorologitkin päivittelivät "poikkeuksellista" ja "harvinaislaatuista" rajua säätyypin muutosta. 

Otsikossa kutsun tätä kaikkea painajaismaiseksi arkeen paluuksi. Painajaisia on kuitenkin montaa tyyppiä ja astetta, eikä tämä nyt tietenkään ole pahimmasta päästä. Pahimmat painajaiset tapahtuvat siellä, missä ihmismielen on ottanut valtaansa kaikkein syvin pahuus. 

Mutta omalla tavallaan ja arjen mittakaavassa painajaismaiselta tämä on ajoittain tuntunut. Varsinkin kun ottaa huomioon vielä sen, millaiseen Suomeen olemme tulleet takaisin, millaisessa tilassa maailma tällä hetkellä on ja millainen syksy ja talvi energiapoliittisesti ja muussakin mielessä on edessä. 


Ennen flunssaa ehdimme käydä
naapurustossa katselemassa mehiläispesiä ja
ostamassa pari purkkia erinomaista lähihunajaa, joka on ollut
suureksi avuksi kurkkukipua ja yskää parannellessa!

Ei ihme, että ihmisten päässä vähän pimahtelee ja nimettömiä kirjeitä kopsahtaa postilaatikkoon, kun tällaiset voimat ja energiat nyt jylläävät. Syvin pahuus pysyköön kaukana, mutta kyllä se pienempikin pahuus aina pahuutta on, vaikkakin ilkeyteen, epäempaattisuuteen, yrmeisiin ilmeisiin ja narsismin tapaisiin persoonallisuushäiriöihin kätkeytyisikin. 

Näinä päivinä olen useamman kerran toivonut, että voisin herätä tästä painajaisesta maailmaan, jossa sairautta ei olisi tai jos olisikin, niin se ei olisi sellaista sairautta joka aiheuttaisi eripuraa ihmisten kesken, lähimmäinen ei kävisi toistaan vastaan, paha ei ajaisi perheenjäseniä eroon toisistaan, sokea omanapaisuus ei olisi vallalla eikä ihmisiä jaettaisi leireihin ja vastakkain toisiaan, "meidän puolella tai meitä vastaan" -tyyppisesti.

Sellainen mustavalkoinen jakolinja, joko puolella tai vastaan, unohtaa kaiken inhimillisyyden ja johtaa pelkästään huonoon lopputulokseen: kasvavaan vihaan, murheeseen, kärsimykseen. Painajaiseen. 


Ennen sairastumistani ehdin pari päivää
nauttia Suomen kesän helteistä.

Ja flunssassa olen ehtinyt lukea enemmän kuin 
tarpeeksi, esimerkiksi tätä upeaa Stefania Aucin Florio-sagaa. 



Kommentit

  1. ♥️♥️♥️♥️♥️

    VastaaPoista
  2. Heippa, kannattaa päiväkodissa keskustella, että onko tosiaan tarpeen makoilla 2h pimeässä huoneessa. Monessa päiväkodissa tietty lepoaika kaikilla (meillä 45min) jonka jälkeen saa poistua hiljaa lepohuoneesta tekemään jotain hiljaista (piirtämään tms). Ne jotka päiväunia tarvitsevat nukkuvat. Tsemppiä syksyyn ☺️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, hyvä idea ehdottaa ja kysyä tuollaista mahdollisuutta. 45min on paljon inhimillisempi aika ja jos sen jälkeen voisi siirtyä toiseen tilaan rauhalliseen puuhasteluun, niin varmasti sujuisi lapsen kannalta (ja koko päiväkodin rauhan kannalta) paremmin! Mulla ei näistä päiväkotikuvioista ole vielä oikein kokemusta, niin ei ole tullut mieleen ehdottaa jotain tuollaista. Yritän myös niin kovasti ettei oltaisi ns.hankalia asiakkaita erityisvaatimuksineen, ja ettei oma lapsi aiheuttaisi ylimääräistä vaivaa työntekijöille... Ehkä ei pitäisi niin arka kuitenkaan olla...

      Poista
  3. Liian pitkä aika olla lepohuoneessa. Yleensä lapset, jotka eivät nukahda noin tunnin lepohuoneessa oltuaan, lähtevät hoitajan mukana leikkimään/touhuilemaan muuhun tilaan. T. Varpu Kaasinen, vakaope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä olisi hieno käytäntö minunkin mielestäni...Täytyy tosiaan keskustella päiväkodissa, että voisiko näin tehdä. Nyt päiväkodin jatkuessa lapsi on sopeutunut tuossa lepohuoneessa oleilemaan koko ajan, välillä kuulemma piirtää ja lukee, mutta osan ajasta sanojensa mukaan makaa paikoillaan "vaikka ei tykkääkään siitä", ja valot on silloin sammutettu.

      Poista
  4. Uskomatonta, että päiväkodissa vaaditaan 2 tunnin makoilua. Sehän on jäänne menneisyydestä. Meillä 2-vuotias lepää tai nukkuu max 45 min. Ja 5 - vuotias kuuntelee sadun ja rauhoittuu hetken, jonka jälkeen pääsee touhuihinsa.
    Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana päiväkoti teillä! Tuo kuulostaa järkevältä ja sellaiselta miltä pitääkin. Tuon ikäiset harvoin (kai?) enää nukkuvatkaan, hassua olettaakaan sellaista...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin